Pieniä huolia

Viime aikoina on ollut paljon mielen päällä. Olen ahdistunut meneillään olevista kursseista koulussa, kesätöistä (tai oikeastaan siitä, ettei niitä ole), vaihtoon hakemisesta, pojista, perhesuhteista, ystävyyssuhteista… Päällisin puolin pieniä asioita, mutta mitenkä niistä pienistä puroista sanotaankaan? Toisin sanoen on tuntunut siltä, etten ole pystynyt rauhoittumaan vaan olen ollut koko ajan jännitystilassa. On tuntunut vahvasti siltä, että pitäisi päästä puhumaan asioita halki jonkun kanssa ihan rauhassa. Olen kuitenkin aina ollut hirveän huono puhumaan. Ja kun ei puhu, ahdistus vain pakkautuu sisälle aina yhä suuremmaksi ja suuremmaksi köntiksi.

Yhtenä päivänä mietin miksi se on minulle niin vaikeaa, puhuminen. Päädyin siihen, että pelkään lähinnä kuinka huoliini reagoidaan. Aika usein nimittäin huomaan ajattelevani (tai pelkään kuuntelijan ajattelevan), että minulla ei ole oikeutta tuntea mitä tunnen vain siksi, että monella toisella menee minua huonommin. Viimeksi, kun kerroin olevani yksinäinen, kuuntelija melkein ärsyyntyi. Onhan minulla perhe ja ystäviä, hänen mielestään ei ollut mahdollista, että olisin yksinäinen. Valitin siis turhasta.

Minusta kuitenkin tunteiden vähättely on ikävimpiä asioita, joita voi toiselle tehdä. Koskaan ei voi tietää, kuinka syvälle pienikin huoli juontaa juurensa. Ja kuka sanoo, ettei pienikin huoli olisi kertomisen arvoinen. Kun sisällensä kätkee tarpeeksi monta pientä huolta, niistä muodostuu helposti yksi iso huoli. Totta kai olen iloinen, että huoleni ovat tavallaan pieniä. Tietenkin on parempi, että huolehdin monesta samalla viikolla olevasta deadlinesta koulussa, kuin vaikkapa läheiseni vakavasta sairaudesta. Mutta se, että käsketään olla huolehtimatta tuollaisista asioista, vähättelee pahasti toista ihmistä. Mikä sitten on sen arvoinen huoli, että siitä on sallittua ahdistua, tuntea surua ja ennen kaikkea, puhua ääneen?

Luulen, että puhelukkoani auttaisi, jos tietäisin varmuudella ettei kuuntelija aio sanoa mitään näistä asioista: ”Eiköhän se mene pian ohi”, ”Ei kannata noin pienistä asioista murehtia”, tai ”Nooo, mutta mietipäs naapurin Eilaa, sehän sai nyt sen sydänkohtauksen”. Ainoaksi ongelmaksi jää, etten koskaan saa tietää mitä kuuntelija vastaisi, ellen itse koskaan avaa suutani. Pitäisi kai ensisijaisesti siis puhumisen opettelun sijasta harjoitella ensin tunnistamaan omat tunteet ja hyväksymään se, että minulla on niihin oikeus. Siinäpä vasta tavoitetta yhdelle elämälle.