Tulevaisuuspohdintaa

Eilen eksyin vilkuilemaan korkeakoulujen nettisivuja siinä toivossa, että bongaisin taas jonkun uuden tiedonrippeen alasta jolle olen lukion jälkeen hakemassa. Graafisen suunnittelun esivalintatehtävät oli julkaistu. Hui! Lukaisin ne kertaalleen läpi ja kylläpä ne vaikuttivat vaativilta! Heräsi ajatus siitä, etten välttämättä (ja myös aika suurella todennäköisyydellä) pääse heti lukion opiskelemaan haluamaani graafista suunnittelua. 

     Ensin ajattelin, että ehkä paras lähteä etenemään kohti pääsykokeita varovaisella asenteella. Olisi kurjaa pudota korkealta. Toisaalta, positiivisesti ajatellessa tulokset ovat parempia ja näin ollen myös mahdollisuus päästä kouluun suurempi. Että ottaako ”pessimisti ei pety” – linja vai ”tottakai pääsen opiskelemaan” – asenne? Ehkä pitäisi tonkia pintaa syvemmälle ja etsiä välimuoto.

     Spekuloin myös sillä, että mitä alan puuhata siinä vaiheessa, jos en pääse kouluun (pitäisi tosin kai keksiä joku varasuunnitelma, mille muulle alalle hakeutua). Järkevin vaihtoehto olisi tietenkin jokin kansanopisto, jossa saisi pohjustettua itseään seuraavaa hakumahdollisuutta varten. Uhkarohkeampi ja ehdottomasti monin kerroin kiehtovampi ja houkuttelevampi vaihtoehto olisi ulkomaille lähteminen. En vain oikein tiedä mitä sielläkään sitten tekisin. Au pairiksi? Perhaps. Töihin hakeutuminen olisi taloudellisesti varsin hyvä vaihtoehto, jos löytyisi joku mukava paikka. En todellakaan aio jäädä vuodeksi S-marketin kassalle (kuten tapoihin kuuluu, tässä välissä täytynee myönnytellä, että ei S-marketin kassoissa toki mitään vikaa ole. Viime kesäisen kokemukseni jälkeen täytyy vain sanoa, että se ei ole todellakaan se minun juttuni.)

     Olen myös välillä aikamoinen suunnittelija. Ei kaiken tarvitsisi olla niin tarkkaan pähkäiltyä. Olisi hienoa, jos pystyisin rehellisesti sanomaan, että minulla on elämänasenteena motto ”kyllä kaikki järjestyy”. Tämä on minulle oikeastaan ensimmäinen kerta, kun joudun jännittämään tulevaisuuden puolesta. Hain yläasteen jälkeen oman paikkakunnan pikkulukioon, jonne pääsi kuka vain halusi. On epämiellyttävä tunne, kun ei tiedä yhtään mitä vuoden päästä on meneillään. Yritän opetella nauttimaan siitä tunteesta. Silloin ei nimittäin ole myöskään turhia rajoituksia.