Väristys, Häivähdys, Ikuisuus
Paras ominaisuus kirjassa on se, että sinun ei tarvitse laskea sivuja luvun loppuun milloin voit laittaa kirjanmerkin, vaan luvun loppu tulee niin nopeasti, että sinun onkin aloitettava uusi. Kirja imaisee mukaansa, ja se haittaa normaalia arkea (”Mä luen vielä tän luvun ja meen sitten laittamaan ne pyykit.”). En ollut pitkään aikaan törmännyt siihen kokemukseen. Luulin jo, että olen unohtanut kuinka luetaan. Mutta ei, vika ei ole ollut minussa, vaan kirjoissa, joita olen lukenut.
Maggie Stiefvaterin ihmissusitrilogia on ollut paras lukukokemukseni aikoihin. Kaikki sen kolme osaa, Väristys, Häivähdys ja Ikuisuus, ovat loistavia, mutta kuten usein trilogioissa, ensimmäinen ja viimeinen osa ovat olleet parhaat. Kakkososissa on usein se ongelma, että se ei usein ns. ala mistään eikä pääty mihinkään. Se on vähän väliinputoaja.
Väristys-trilogian ensimmäisessä osassa ihmissusi Sam tapaa tavallisen tytön Gracen, ja pikkuhiljaa he rakastuvat. Sam on kuitenkin poika vain kesäisin, ja syksyn tullen, kun Minnesotan sää käy tarpeeksi kylmäksi, Sam muuttuu sudeksi. Häivähdyksessä osat kääntyvät toisin päin. Susi Samin sisällä saatiin kuriin, mutta Gracen lapsena saama purema alkaa myllätä Gracen sisällä – kohtalokkain seurauksin. Viimeisessä osassa, Ikuisuudessa, kyse on elämästä ja kuolemasta. Sudet on nimittäin päätetty tappaa, ja Grace on metsässä…
Lempihahmokseni muodostui yllättäen sivuhahmo Cole, maailmankuulun bändin huumeriippuvainen laulaja, joka tuli Minnesotaan päästäkseen susihahmossa eroon itsestään ja elämästään. Kun melkein kaikki kirjan henkilöt inhosivat Colea, minä tunsin jotain kummallista sympatiaa tätä tyyppiä kohtaan alusta asti. Cole on hienosti rakennettu hahmo; moniulotteinen tyyppi, jolla on sekä hyviä että huonoja piirteitä.
Pääparista, Samista ja Gracesta, Grace on lempparini. Samin tarina on vähän liian traaginen ja traumaattinen, etten oikein pysty ymmärtämään hänen sisäistä maailmaansa. Graceen taas samastuin vahvasti.
Ihmissusiteemastaan huolimatta saaga ei ole mikään teinihömppä, vaan laadukasta YA(=Young Adult)-kirjallisuutta. Kieli on todella kaunista, runollista ja kuvailevaa, täynnä hienoja ilmauksia ja ajatuksia. Toistuvia motiiveja ovat nukkuminen, luonto ja minuuden kadottaminen. Ystäväni sanoi, että joitakin ilmauksia olisi tehnyt mieli kirjoittaa ylös lapuille, etteivät unohtuisi. Tämä postaus ajatuksissani meinasinkin tehdä sen, mutta sitten ajattelin että enköhän minä ne muista. No, en muista. Sääli…
Kirjasarjan lopusta sanottakoon, että se oli dramaattinen. Koskettava ja riipaiseva. Toivoa täynnä. Toisaalta hyvin surullinen. Itkin, ja se on hyvän kirjallisuuden merkki se.