“We are rarely proud when we are alone”

Olin eilen ylpeä itsestäni kahdesta syystä:

1) Opin viimein syömään parsakaalia. En vieläkään ole ihan että jee jee, mutta enää sieraimeni eivät laajene yökötyksestä, kun pistän sitä rautapommia suuhuni. Ehkä ensikerralla voin jo sanoa pitäväni sen mausta.

2) Maltoin olla hätiköimättä asiassa, joka vaatii inspiraatiota. En rynnännyt suin päin toimeen, vaan muistin antaa luovuudelle aikaa. Huomenna on vielä aikaa ja uusi päivä.

Usein suomalaisille on joskus vaikeaa olla ylpeä itsestään. Ja vaikka he sitä olisivatkin, sen tunnustaminen on monelle ihan ylitsepääsemätöntä. Minä olen opetellut ihan tietoisesti ottamaan kehut vastaan. Tosin aina en silti pysty olemaan yhtä ylpeä itsestäni kuin saattaisi olla aiheellista. Uusi kohta Missä asioissa voin vielä kehittää itseäni? –listaani…

Ehkä ylpeyden aiheiksi riittää yllämainitun kaltaiset pienetkin asiat. Välillä tuntuu, että ylpeyden aiheeksi vaaditaan aina jotain suurta. ”Oon tosi ylpee itestäni, kun pystyin juoksemaan maratonin!” tai ”Sain ylennyksen kun tein hyvää duunia!” Olisiko meidän kuitenkin helpompaa olla ylpeitä niistä suurista saavutuksista, jos oppisimme ensin olemaan ylpeitä siitä, että opimme taittelemaan origamijoutsenen?

(Otsikon lainaus: Voltaire)