Yksinäisyys ympärilläin

Alkuun teroitettakoon se joskus vähän hämärä raja yksin olemisen ja yksinäisyyden välillä.

     Yksin voi olla ihan vapaaehtoisesti. Luultavasti kaikki haluavat joskus olla ihan itsekseen. Joillain tämä tarve on suurempi kuin toisilla. Yksin voi tosiaan viihtyä, aina ei ole tarvetta haalia ympärilleen viihdyttäjiä. Minä viihdyn hyvin yksin, en todellakaan kaipaa seuraa joka hetki, ja joskus minua saa jopa patistella lähtemään ihmisten ilmoille.

     Yksinäisyys sen sijaan ei aina ole oma valinta. Yksinäisyys ei tarkoita yksin olemista, joten yksinäiseksi voi tuntea itsensä, vaikka olisi ihmisten ympäröimänä. Ihmiset voivat olla jopa läheisiä, mutta hassua kyllä, se ei aina estä yksinäisyyden tunnetta. Minulla on tänä talvena ollut juuri sellainen olo. On tuntunut aika yksinäiseltä, vaikka ympärilläni on ollut sekä perhettä että ystäviä. On tuntunut ettei kukaan oikein ymmärrä, tai että ketään ei kiinnosta. Vaikka eihän se totta ole, totta kai kiinnostaa. Mutta jälleen totean, että ei se tunne aina ymmärrä järkeä.

     Tällä viikolla tunne hälveni vähän, mutta se, mikä sen hälvenemisen sai aikaan, oli minusta hämmentävää. Alkuviikosta meillä asui nimittäin neljän päivän ajan (erään kansainvälisyysprojektin myötä) ranskalainen tyttö Inés. Hän oli hyvin välitön, iloinen ja reipas tyttö, jotenkin viaton ja lämmin. Oli kummallista, että kun vietin aikaa ja pidin hauskaa entuudestaan täysin vieraan kaukaa tulleen tytön kanssa, tunsin itseni paljon vähemmän yksinäiseksi kuin pitkään aikaan.

     Liekö se kotoinen nuotio, vai harvinaisen sydämellinen seura, joka sai sydämen kohdalla aikaan pienen liikahduksen parempaan.

Oli kovin lohdullista, että teimme ihan tavallisia asioita yhdessä, kielimuurista ja kulttuurierosta huolimatta. Kuuntelimme yhdessä musiikkia (meillä on samanlainen musiikkimaku), juttelimme söpöistä pojista, selailimme muotilehtiä…

Hämmentävää. Kaukaa Ranskasta asti matkustanut vieras sai aikaan tunteen, että ei me sittenkään olla täällä yksin.