Elämä on vuoristorata

Arki on ollut viime aikoina yhtä tunteiden vuoristorataa.

Olen hymyillyt niin paljon, että suupieliin sattuu. Tykännyt mennä aamulla töihin ja juonut lukemattomia kuppeja inkivääriteetä. Fiilistellyt Ben Howardin musiikkia, vanhoja valokuvia ja uusinta Dash Magazinea, joka muuten on yhtä visuaalista ilotulitusta koko lehti. Olen nauttinut aurinkoisista päivistä ja kuumista kylvyistä lenkin jälkeen. Suunnitellut kevään ja kesän reissuja sekä omaa pientä hassua valokuvausprojektiani. Rakastanut hemmetisti. Laitellut uutta Göteborgin kotiamme kauniiksi.

Olen myös stressannut gradusta, raha-asioista ja parisuhteesta, jossa ollaan tällä hetkellä enemmän yksin kuin yhdessä. Olen ollut epävarma tulevaisuudesta. Ikävöinyt perhettä ja ystäviä. Polttanut kastikkeen kiinni kattilan pohjaan ja katsonut Iholla-sarjan viimeisen jakson. Tuntenut itseni ihan turhaksi tyypiksi. Saanut raivarit ja itkenytkin vähän.

Mutta tiedättekö, mikä tuntuu juuri nyt erityisen hyvältä? Kun tässä nyt päätin kirjoittaa viimeisimpiä onnen ja huolen hetkiäni ylös, tajusin samalla kuinka paljon enemmän hyvät asiat vakassa painavat. Pienetkin ilot tuntuvat suurilta ja suuremmatkin surut aika vähäpätöisiltä.

Joku sanoi joskus, että ihminen on tasan niin onnellinen kuin hän itse päättää olla. Mustavalkoiselta kalskahtavan lausahduksen takana piilee suuri viisaus. Uskon, että jokainen henkisesti tasapainoinen ihminen voi tehdä elämästään himpun verran onnellisemman ihan vain päättämällä niin. Ja tietysti myös toimimalla sen päätöksen mukaisesti. Omaan elämään vaikuttaminen kun onnistuu meiltä kaikilta melkoisen näppärästi.

Toisaalta vuoristorata-ajelukin olisi aika mitäänsanomaton, jos koko ajan vaan istua napotettaisiin ylhäällä tai alhaalla. Ylä- ja alamäet kuuluvat siis asiaan ja tekevät samalla arjesta jännittävää. Sillä siinä vaiheessa, kun vaunu hetkeksi pysähtyy, tuntee olevansa harvinaisen elossa.

 

P.s. Haikailen takaisin Norjaan.

Ehkäpä keväämmällä karataankin vielä minilomalle vuonojen suuntaan.