Helsinki, tahtoisin tuntea sut paremmin

Vietin juuri mielettömän viikonlopun Helsingissä. Oli brunsseja, viiniä, loskaa, kulttuuria, kävelyä, shoppailua, epämääräisiä hääsuunnitelmia, naurua, kolisevia raitiovaunuja ja liian liukkaat kengät. Ja ennen kaikkea hyviä ystäviä. Heitä, joiden seurassa aika pysähtyy ja kaikki tuntuu samanlaiselta kuin olisimme nähneet viimeksi vasta eilen.

Minulle Helsinki on tuttu, mutta samalla kovin tuntematon kaupunki. Tiedän nyt lyhyimmän reitin Punavuoreen, kolmen vuorokauden matkakortin hinnan, muutaman kivan kahvilan ja ravintolan sekä sen, että metro todellakin kulkee vain kahteen suuntaan. Sen paremmin ei oikein vielä olla ehditty tutustua.

Silti jokaisen Helsingin reissun jälkeen tuntuu kuin olisin tavannut vanhan kaverin. Pidän kaupungista valtavasti ja haaveilen siitä, että jokin päivä me vielä tutustumme toisiimme paremmin. Helsingistä on helppo pitää, sillä siellä rakkaimmat ystävät, suomenkielisiä kirjoja myyvät kirjakaupat ja opiskelijaravintolat ovat jatkuvasti käden ulottuvilla. 

Tällä kertaa minulla oli muuten aikaa piipahtaa ensimmäistä kertaa myös Kaapelitehtaalla sijaitsevassa Suomen valokuvataiteen museossa. Tykkäsin erityisesti Nelli Palomäen muotokuvanäyttelystä − äärettömän kauniita ja vangitsevia kuvia. Myös kuvajournalistiopiskelijoista koostuvan Ryhmä 11 -kollektiivin Suomi-tutkielma oli mielenkiintoinen. Kannattaa käydä tutustustumassa.
 

Viime viikonlopun kaltaisten hetkien takia kaipaan toisinaan kovasti takaisin Suomeen. Ruotsi tuntuu minun paikaltani, mutta samalla moni tärkeä ihminen on liian kaukana sieltä. Mikä merkitsee lopulta eniten? Mistähän minä itseni vielä löydän?