Suomen kesä

Suomen kesä on koko kansan yhteinen konseptoitunut traditio. Silloin ollaan mökillä, saunotaan, uidaan, grillataan, pelataan pihapelejä ja leivotaan vähintään yksi mansikkakakku viikossa. Veneillään, ongitaan ja kirotaan hyttysiä. Tanssitaan valssia vanhan putkiradion säestämänä ja haetaan torilta kilon pussi herneitä. Valvotaan aamuun asti, sillä yötä ei oikeastaan koskaan tulekaan. 

Vanhoilta ja tutuilta raiteilta on usein virkistävää poiketa, mutta tässä suhteessa en taida tehdä sitä koskaan. Ei tule kesää ilman saunavastaa ja soutuvenettä. Ei ainakaan sitä maagisen huumaavaa Suomen kesää. Suomen kesä on tehnyt niin syvän muistijäljen selkärankaan, että sen voi maistaa, haistaa ja tuntea halutessaan kovimmillakin tammikuun pakkasilla tai silloinkin, kun elämä heittää maailman toiselle puolelle.

Suomen kesä on termi, joka saa sen tuntevat huokaamaan ihastuksesta. Minulle se merkitsee myös ylpeyttä omia perinteitä ja hiljaisia järvimaisemia kohtaan. Sitä pohjoista eksotiikkaa, johon ei koskaan kyllästy.