Kaukosuhde: uhka vai mahdollisuus?
Olipa kerran suomalainen tyttö ja saksalainen poika, jotka tapasivat eräänä tammikuisena aamuna kaukaiseilla saarella Aasiassa. He viettivät muutaman päivän yhdessä ja rakastuivat. Tästä alkoi kolmen ja puolen vuoden mittainen kaukosuhde, joka kaikkien odotusten vastaisesti sai onnellisen lopun. Mukaan mahtui seikkailua, kyyneleitä, totuttelemista ja paljon lentopisteitä.
Jaan tarinan siitä, kuinka minä ja poikaystäväni selvittiin kaukosuhteen tuomasta tunnemyrskystä yli kolmen vuoden ajan. Kirjoitin saman postauksen muutama kuukausi taaksepäin englanninkielisessä blogissani, ja aihe tuntui koskettavan monia. Siispä päätin jakaa kyseisen tekstin myös suomeksi; ehkä täältäkin löytyy joku, joka tällä hetkellä kamppailee kaukosuhteen tuomien huolien kanssa ja kaipaa motivaatiota. Ehkä siellä on myös joku, joka harkitsee kaukosuhteen aloittamista ja kaipaa rohkaisua. Omia kokemuksia saa jakaa kommenttikentässä! 🙂
Stuttgart – Espoo / 2000km / 6 kuukautta
Me vietettiin yhdessä neljä päivää meressä uiden, vesiputoksessa kylpien, viidakossa vaeltaen ja auringonlaskuja katsellen… Lomaromanssin selkeät ainekset siis. Loman oli joskus loputtava, ja me molemmat tiedettiin se; me molemmat tiedettiin, että mä jatkaisin pian matkaani Intiaan ja hän palaisi pian takaisin kotimaahansa Saksaan. Me tiedettiin, että lomaromanssit ei oo ikuisia. Me pidettiin yhteyttä, soiteltiin Skypen kautta ja lähetettiin pitkiä tunteikkaita viestejä toisillemme. Kaksi viikkoa reissuni jälkeeni, päätimme jälleen nähdä toisemme, ja se päätös muutti elämänkulun totaalisesti.
Muistan ne alkuajat jotenkin todella tarkkaan, vaikka aikaa on kulunut jo reilu viitisen vuotta. Muistan mun yksiön Espoon Leppävaarassa. Se oli ihana asunto: valoisa kulmahuoneisto ylimmässä kerroksessa. Parveke oli iso ja kylppärissä lattialämmitys. Saksalainen saapui ensimmäisen kerran sinne helmikuussa 2013. Se oli perjantai yö, kun kone laskeutui ja olin lentokentällä vastassa varmaan kaksi tuntia etukäteen. Perhosia oli vatsassa ja oudot ajatukset pyöri mielessä. Mietin, että entä jos en tunnistakaan, tai entä jos se ei tulekaan.
Totta kai se sieltä liukuovien takaa sitten vihdoin tuli ja ryntäsi heti halaamaan. Tuntui kuin oltaisiin tunnettu toisemme jo pidemmän aikaa ja että se meni vain käymään ulkomailla ja tuli nyt takaisin. Saksalainen on monta kertaa myöhemmin sanonut, että se ei ikinä unohda mun tekemää lohiperunasalaattia, jonka valmistin sille yösyötäväksi, kun se ensimmäistä kertaa saapui Suomeen.
Tuo ensimmäinen viikonloppu yhdessä oli monumentaalinen. Eikä pelkästään sen takia, että saksalainen pääsi ensimmäistä kertaa Hesburgeriin, vaan sen takia, että me yhdessä päätettiin antaa kaukosuhteelle mahdollisuus. Jo alusta alkaen oli vahva tunne, että tässä oli jotain erityisen hyvää. Me myös tehtiin sopimus, että nähdään toisemme joka toinen viikonloppu – ei poikkeuksia. Jokainen pari voi tehdä omat sääntönsä, ja tämä sääntö oli meille sopiva. Se että lentokentällä hyvästellessä tietää, koska seuraavan kerran nähdään on erittäin lohduttavaa. Nuo peijakkaat lentokenttähyvästit eivät tosin muuttuneet vuosien myötä ollenkaan helpommaksi, vaikka noin nopeasti laskettuna 84 kertaa se koettiinkin. Se vaan sattui niin paljon, että silmät kostuu jos sitä fiilistä muistellessakin. Oli joka tapauksessa paljon rauhoittavampaa sanoa ”nähdään 12 päivän päästä” kuin ”toivottavasti nähdään toisemme taas pian”. Tämä mun mielestä piti meidän suhteen pystyssä, järjestelmällisyys.
Ensimmäiset puoli vuotta menivät hujahtaen ohi – vähillä yöunilla ja isoilla lentokustannuksilla. Molemmat oli toimistoaikoina töissä, joten mahdollisuus nähdä oli vain viikonloppuisin. Lennot saapui aina perjantai-öisin ja paluu oli sunnuntai-iltapäivisin. Tuolloin Stuttgartiin ei ollut vielä suoria lentoja Helsingistä (Finnair aloitti suorat lennot tänä keväänä), joten yhteen suuntaan kului noin 6 tuntia matkustusta. Tuohon puolentoista päivän pituiseen yhdessä vietettyyn aikaan käytimme lentokuluissa n. 300-400€, eli kuukausittain n. 600-800€. Ensimmäiset kuukaudet olivat todella uuvuttavia ja kumpikaan meistä ei ollut tottunut käyttämään näin paljon energiaa parisuhteeseen. Joskus mieleen piili toivottomat ajatukset, onko tämä kaikki vaivan arvoista, vai tuhlataanko me vain molempien aikaa ja rahaa. Nuo ajatukset menivät nopeasti ohi, kun tapasimme toisemme taas.
Stuttgart – Kööpenhamina / 1000km / 30 kuukautta
Ajatus alanvaihdosta oli muhinut mielessäni jo pitkään, ja noiden ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen päätin aloittaa kaiken alusta. Muutin Kööpenhaminaan ja aloitin opiskelut siellä. Myös parisuhteemme hyötyi tästä, sillä välimatkamme puolittui jättäen vain tuhat kilometriä välillemme. Henkilökohtaisesti Kööpenhamina oli minulle jopa rankempaa aikaa kuin Suomessa asuttuani. Uuteen maahan muuttaminen oli rankkaa, ja alussa en tuntenut ketään. Koti oli yhtäkkiä jakautunut kolmeen maahaan: Suomeen, Tanskaan ja Saksaan, ja tasapaino oli vaikea löytää. Lopulta olin onnekas löydettyäni myös Tanskasta hyviä ystäviä, jotka tukivat minua, sekä työpaikan, joka tarjosi tarpeeksi joustavuutta jatkuvaan matkustamiseen.
Saatuani elämäni käyntiin Kööpenhaminassa, ryhdyimme pian miettimään seuraavaa siirtoa, ja mikä olisi järkevintä parisuhteemme kannalta. Minulle oli jo selkeää, että tulisin muuttamaan Saksaan; olin meistä kahdesta se innokkaampi asumaan ulkomailla ja elämäntilanteeni oli muutenkin joustavampi ja jo muutoksessa, kun taas poikaystäväni oli jo rakentanut vankan pohjan uralleen hyvässä firmassa. Tulimme lopulta siihen johtopäätökseen, että keventäisin Saksaan muuttoani tekemällä vaihto-opiskelujakson Saksassa oppiakseni kieltä ennen pysyvää muuttoa Stuttgartiin, jossa poikaystäväni asui. Päätös oli vaikea, sillä olin juuri asettunut Kööpenhaminaan ja löytänyt asunnon, ystäviä ja mielenkiintoisen työn. Erityisesti työstä luopuminen tuntui harmittavan pitkän aikaa.
Juuri noina aikoina tajusin, että kaukosuhde ei tule ilman uhrauksia – ja todennäköisesti vain yksi osapuolista ottaa ne kantaakseen. Olen myös pyöritellyt ajatusta muuttamisesta johonkin molemmille vieraaseen maahan, jossa kummallakin olisi ollut sama lähtötilanne. Toki sekin toisi omanlaisensa haasteet, mutta tilanne olisi ehkä ollut tasapuolisempi. Varsinkin alkuaikoina mietin usein, eikö se ole hieman epäreilua, että minä olen se, joka joutuu oppimaan uuden kielen, jättämään kaiken taakseen ja totuttelemaan uuteen kulttuuriin. Pian ymmärsin kuitenkin, että moiset ajatukset on jätettävä taakseen hyvin pian, sillä ne eivät helpota tilannetta laisinkaan. Päätös oli kuitenkin molempien, ja kukaan ei pakottanut ketään mihinkään. On myös tärkeää pitää mielessä kaikki ne hyvät asiat, mitä elämään tulee ulkomailla asuessa: totta tosiaan opin uuden kielen, ja totta tosiaan opin uusia juttuja astuessa pois mukavuusalueelta!
Stuttgart – Detmold / 500km / 6 kuukautta
Suunnitelma toteutettiin, ja jossain välissä opintojani tuli aika jättää Kööpenhamina taakseni ja suunnata pohjois-Saksaan vaihto-opiskeluiden perässä uutta kieltä oppimaan. Näin jälkeenpäin sille voi jo nauraa, mutta tuolloin se ei ollut niinkään huvittavaa, että nyt oltiin vihdoin ensimmäistä kertaa samassa maassa asumassa, mutta toisilla puolilla maata! Vaihto-oppilas-ohjelmia oli valitettavan vähän Saksassa ja ne vähäisetkin sijoittuivat pohjois-Saksaan. Ainoa vaihtoehto oli siis jättää vielä 500 kilometriä välillemme, jonka taittoi junamatkoilla (huom. monikko) kestäen suurinpiirtein saman ajan kuin reissaaminen 2000 kilometriä Helsingin ja Stuttgartin välillä, eli noin kuutisen tuntia. Ainoa asia, mikä auttoi meitä jaksamaan, oli tieto siitä, koska tämä kaikki tulisi loppumaan. Tällöin tiesimme melkein päivämäärän tarkkaan, koska voisimme aloittaa yhteisen elämämme Stuttgartissa.
Aikani Detmoldissa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Kaukosuhteen tuoman stressin lisäksi olin jälleen kerran vieraassa maassa tuntematta ketään. Kansainväliseen Kööpenhaminaan verrattuna, jossa pärjäsin hyvin englannin kielellä, oli täällä puhuttava saksaa. Istuin luennoilla kirjoittaen jok’ ikisen sanan ylös kääntäen ne iltaisin ja öisin englannin kielelle. Kavereita oli hyvin vaikea saada pienehkössä kaupungissa vähäisillä kielitaidoilla. Opiskelutahti oli myös todella rankka ja painoin kouluhommia joka päivä yöhön asti. Joka toinen viikonloppu reissasin Stuttgartiin. Selvisin kunnialla vaihto-opiskeluista, mutta harvoin katson enää taaksepäin tuohon raskaaseen ajanjaksoon.
Muistan kun poikaystäväni tuli hakemaan minut Detmoldista. Tarkoituksena oli siis muuttaa tavarani, jotka olin puoli vuotta aiemmin raahannut junalla Kööpenhaminasta, Stuttgartiin. Nämä samaiset roinat asettelimme varmin ottein Skodaan, päälimmäisenä rakas Joponi, jonka ostin Kööpenhaminasta ensimmäisinä viikkoinani siellä. Ajoimme kuusi tuntia Saksan läpi uuteen kotiini, tai oikeastaan kotiimme. Tunne oli hämmentävä.
Stuttgart – Stuttgart / 0km / X kuukautta
Elämä kolmen maan välillä jatkui vielä tovin kirjoittaessani lopputyötä Stuttgartista käsin käyden Kööpenhaminassa pari kertaa kuussa, mutta vihdoin saimme toisemme! Vihdoinkin siis sama maa, sama kaupunki, sama koti! Puolitoista vuotta on kulunut muutostamme yhteen, ja elämään on tullut tasapainoa ja paljon iloa. Ihanaa olla nyt parisuhteessa eikä etäsuhteessa! Otimme alkuvuodesta myös ison askeleen ja ostimme asunnon yhdessä, mikä Stuttgartissa on tällä hetkellä järkevää korkealle hinattujen asunto-vuokrien takia. Elämä siis tuntuu parisuhteen puolesta hymyilevän ja voimme taputtaa itseämme olalle jaksettuamme yhden erittäin rankoista elämänjaksoistamme. Tämä kansainvälistynyt maailma pitää varmasti sisällään monia, monia muitakin pariskuntia, jotka ovat kokeneet meitä paljon pidempiä etäisyyksiä ja ajanjaksoja erossa. Puhumattakaan isommista kulttuurieroista. Oli kyseessä sitten lyhyt tai pitkä etäisyys, helppoa ei etäsuhde ole.
Niille, jotka epäilee etäsuhteen onnistumista: etäsuhde voi onnistua!
Niille jotka kamppailevat parhaillaan etäsuhteessa: asettakaa tavoitteita yhdessä, ottakaa reissubudjetti ja kieliongelmat huomioon, huomioikaa tämän hetkinen elämäntilanne ja kumpi on joustavampi. Olkaa tiimi. Te tuutte onnistumaan!!!