Kaukosuhde: uhka vai mahdollisuus?

2015-07-18_00044-03.jpeg

Olipa kerran suomalainen tyttö ja saksalainen poika, jotka tapasivat eräänä tammikuisena aamuna kaukaiseilla saarella Aasiassa. He viettivät muutaman päivän yhdessä ja rakastuivat. Tästä alkoi kolmen ja puolen vuoden mittainen kaukosuhde, joka kaikkien odotusten vastaisesti sai onnellisen lopun. Mukaan mahtui seikkailua, kyyneleitä, totuttelemista ja paljon lentopisteitä.    

Jaan tarinan siitä, kuinka minä ja poikaystäväni selvittiin kaukosuhteen tuomasta tunnemyrskystä yli kolmen vuoden ajan. Kirjoitin saman postauksen muutama kuukausi taaksepäin englanninkielisessä blogissani, ja aihe tuntui koskettavan monia. Siispä päätin jakaa kyseisen tekstin myös suomeksi; ehkä täältäkin löytyy joku, joka tällä hetkellä kamppailee kaukosuhteen tuomien huolien kanssa ja kaipaa motivaatiota. Ehkä siellä on myös joku, joka harkitsee kaukosuhteen aloittamista ja kaipaa rohkaisua. Omia kokemuksia saa jakaa kommenttikentässä! 🙂

Stuttgart – Espoo / 2000km / 6 kuukautta

Me vietettiin yhdessä neljä päivää meressä uiden, vesiputoksessa kylpien, viidakossa vaeltaen ja auringonlaskuja katsellen… Lomaromanssin selkeät ainekset siis. Loman oli joskus loputtava, ja me molemmat tiedettiin se; me molemmat tiedettiin, että mä jatkaisin pian matkaani Intiaan ja hän palaisi pian takaisin kotimaahansa Saksaan. Me tiedettiin, että lomaromanssit ei oo ikuisia. Me pidettiin yhteyttä, soiteltiin Skypen kautta ja lähetettiin pitkiä tunteikkaita viestejä toisillemme. Kaksi viikkoa reissuni jälkeeni, päätimme jälleen nähdä toisemme, ja se päätös muutti elämänkulun totaalisesti.

Muistan ne alkuajat jotenkin todella tarkkaan, vaikka aikaa on kulunut jo reilu viitisen vuotta. Muistan mun yksiön Espoon Leppävaarassa. Se oli ihana asunto: valoisa kulmahuoneisto ylimmässä kerroksessa. Parveke oli iso ja kylppärissä lattialämmitys. Saksalainen saapui ensimmäisen kerran sinne helmikuussa 2013. Se oli perjantai yö, kun kone laskeutui ja olin lentokentällä vastassa varmaan kaksi tuntia etukäteen. Perhosia oli vatsassa ja oudot ajatukset pyöri mielessä. Mietin, että entä jos en tunnistakaan, tai entä jos se ei tulekaan.

Totta kai se sieltä liukuovien takaa sitten vihdoin tuli ja ryntäsi heti halaamaan. Tuntui kuin oltaisiin tunnettu toisemme jo pidemmän aikaa ja että se meni vain käymään ulkomailla ja tuli nyt takaisin. Saksalainen on monta kertaa myöhemmin sanonut, että se ei ikinä unohda mun tekemää lohiperunasalaattia, jonka valmistin sille yösyötäväksi, kun se ensimmäistä kertaa saapui Suomeen.

Tuo ensimmäinen viikonloppu yhdessä oli monumentaalinen. Eikä pelkästään sen takia, että saksalainen pääsi ensimmäistä kertaa Hesburgeriin, vaan sen takia, että me yhdessä päätettiin antaa kaukosuhteelle mahdollisuus. Jo alusta alkaen oli vahva tunne, että tässä oli jotain erityisen hyvää. Me myös tehtiin sopimus, että nähdään toisemme joka toinen viikonloppu – ei poikkeuksia. Jokainen pari voi tehdä omat sääntönsä, ja tämä sääntö oli meille sopiva. Se että lentokentällä hyvästellessä tietää, koska seuraavan kerran nähdään on erittäin lohduttavaa. Nuo peijakkaat lentokenttähyvästit eivät tosin muuttuneet vuosien myötä ollenkaan helpommaksi, vaikka noin nopeasti laskettuna 84 kertaa se koettiinkin. Se vaan sattui niin paljon, että silmät kostuu jos sitä fiilistä muistellessakin. Oli joka tapauksessa paljon rauhoittavampaa sanoa ”nähdään 12 päivän päästä” kuin ”toivottavasti nähdään toisemme taas pian”. Tämä mun mielestä piti meidän suhteen pystyssä, järjestelmällisyys.   

Ensimmäiset puoli vuotta menivät hujahtaen ohi – vähillä yöunilla ja isoilla lentokustannuksilla. Molemmat oli toimistoaikoina töissä, joten mahdollisuus nähdä oli vain viikonloppuisin. Lennot saapui aina perjantai-öisin ja paluu oli sunnuntai-iltapäivisin. Tuolloin Stuttgartiin ei ollut vielä suoria lentoja Helsingistä (Finnair aloitti suorat lennot tänä keväänä), joten yhteen suuntaan kului noin 6 tuntia matkustusta. Tuohon puolentoista päivän pituiseen yhdessä vietettyyn aikaan käytimme lentokuluissa n. 300-400€, eli kuukausittain n. 600-800€. Ensimmäiset kuukaudet olivat todella uuvuttavia ja kumpikaan meistä ei ollut tottunut käyttämään näin paljon energiaa parisuhteeseen. Joskus mieleen piili toivottomat ajatukset, onko tämä kaikki vaivan arvoista, vai tuhlataanko me vain molempien aikaa ja rahaa. Nuo ajatukset menivät nopeasti ohi, kun tapasimme toisemme taas.

 

 

Stuttgart – Kööpenhamina / 1000km / 30 kuukautta

Ajatus alanvaihdosta oli muhinut mielessäni jo pitkään, ja noiden ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen päätin aloittaa kaiken alusta. Muutin Kööpenhaminaan ja aloitin opiskelut siellä. Myös parisuhteemme hyötyi tästä, sillä välimatkamme puolittui jättäen vain tuhat kilometriä välillemme. Henkilökohtaisesti Kööpenhamina oli minulle jopa rankempaa aikaa kuin Suomessa asuttuani. Uuteen maahan muuttaminen oli rankkaa, ja alussa en tuntenut ketään. Koti oli yhtäkkiä jakautunut kolmeen maahaan: Suomeen, Tanskaan ja Saksaan, ja tasapaino oli vaikea löytää. Lopulta olin onnekas löydettyäni myös Tanskasta hyviä ystäviä, jotka tukivat minua, sekä työpaikan, joka tarjosi tarpeeksi joustavuutta jatkuvaan matkustamiseen.

Saatuani elämäni käyntiin Kööpenhaminassa, ryhdyimme pian miettimään seuraavaa siirtoa, ja mikä olisi järkevintä parisuhteemme kannalta. Minulle oli jo selkeää, että tulisin muuttamaan Saksaan; olin meistä kahdesta se innokkaampi asumaan ulkomailla ja elämäntilanteeni oli muutenkin joustavampi ja jo muutoksessa, kun taas poikaystäväni oli jo rakentanut vankan pohjan uralleen hyvässä firmassa. Tulimme lopulta siihen johtopäätökseen, että keventäisin Saksaan muuttoani tekemällä vaihto-opiskelujakson Saksassa oppiakseni kieltä ennen pysyvää muuttoa Stuttgartiin, jossa poikaystäväni asui. Päätös oli vaikea, sillä olin juuri asettunut Kööpenhaminaan ja löytänyt asunnon, ystäviä ja mielenkiintoisen työn. Erityisesti työstä luopuminen tuntui harmittavan pitkän aikaa.

Juuri noina aikoina tajusin, että kaukosuhde ei tule ilman uhrauksia – ja todennäköisesti vain yksi osapuolista ottaa ne kantaakseen. Olen myös pyöritellyt ajatusta muuttamisesta johonkin molemmille vieraaseen maahan, jossa kummallakin olisi ollut sama lähtötilanne. Toki sekin toisi omanlaisensa haasteet, mutta tilanne olisi ehkä ollut tasapuolisempi. Varsinkin alkuaikoina mietin usein, eikö se ole hieman epäreilua, että minä olen se, joka joutuu oppimaan uuden kielen, jättämään kaiken taakseen ja totuttelemaan uuteen kulttuuriin. Pian ymmärsin kuitenkin, että moiset ajatukset on jätettävä taakseen hyvin pian, sillä ne eivät helpota tilannetta laisinkaan. Päätös oli kuitenkin molempien, ja kukaan ei pakottanut ketään mihinkään. On myös tärkeää pitää mielessä kaikki ne hyvät asiat, mitä elämään tulee ulkomailla asuessa: totta tosiaan opin uuden kielen, ja totta tosiaan opin uusia juttuja astuessa pois mukavuusalueelta!    

Stuttgart – Detmold / 500km / 6 kuukautta

Suunnitelma toteutettiin, ja jossain välissä opintojani tuli aika jättää Kööpenhamina taakseni ja suunnata pohjois-Saksaan vaihto-opiskeluiden perässä uutta kieltä oppimaan. Näin jälkeenpäin sille voi jo nauraa, mutta tuolloin se ei ollut niinkään huvittavaa, että nyt oltiin vihdoin ensimmäistä kertaa samassa maassa asumassa, mutta toisilla puolilla maata! Vaihto-oppilas-ohjelmia oli valitettavan vähän Saksassa ja ne vähäisetkin sijoittuivat pohjois-Saksaan. Ainoa vaihtoehto oli siis jättää vielä 500 kilometriä välillemme, jonka taittoi junamatkoilla (huom. monikko) kestäen suurinpiirtein saman ajan kuin reissaaminen 2000 kilometriä Helsingin ja Stuttgartin välillä, eli noin kuutisen tuntia. Ainoa asia, mikä auttoi meitä jaksamaan, oli tieto siitä, koska tämä kaikki tulisi loppumaan. Tällöin tiesimme melkein päivämäärän tarkkaan, koska voisimme aloittaa yhteisen elämämme Stuttgartissa.  

Aikani Detmoldissa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Kaukosuhteen tuoman stressin lisäksi olin jälleen kerran vieraassa maassa tuntematta ketään. Kansainväliseen Kööpenhaminaan verrattuna, jossa pärjäsin hyvin englannin kielellä, oli täällä puhuttava saksaa. Istuin luennoilla kirjoittaen jok’ ikisen sanan ylös kääntäen ne iltaisin ja öisin englannin kielelle. Kavereita oli hyvin vaikea saada pienehkössä kaupungissa vähäisillä kielitaidoilla. Opiskelutahti oli myös todella rankka ja painoin kouluhommia joka päivä yöhön asti. Joka toinen viikonloppu reissasin Stuttgartiin. Selvisin kunnialla vaihto-opiskeluista, mutta harvoin katson enää taaksepäin tuohon raskaaseen ajanjaksoon.  

Muistan kun poikaystäväni tuli hakemaan minut Detmoldista. Tarkoituksena oli siis muuttaa tavarani, jotka olin puoli vuotta aiemmin raahannut junalla Kööpenhaminasta, Stuttgartiin. Nämä samaiset roinat asettelimme varmin ottein Skodaan, päälimmäisenä rakas Joponi, jonka ostin Kööpenhaminasta ensimmäisinä viikkoinani siellä. Ajoimme kuusi tuntia Saksan läpi uuteen kotiini, tai oikeastaan kotiimme. Tunne oli hämmentävä. 

Stuttgart – Stuttgart / 0km / X kuukautta

Elämä kolmen maan välillä jatkui vielä tovin kirjoittaessani lopputyötä Stuttgartista käsin käyden Kööpenhaminassa pari kertaa kuussa, mutta vihdoin saimme toisemme! Vihdoinkin siis sama maa, sama kaupunki, sama koti! Puolitoista vuotta on kulunut muutostamme yhteen, ja elämään on tullut tasapainoa ja paljon iloa. Ihanaa olla nyt parisuhteessa eikä etäsuhteessa! Otimme alkuvuodesta myös ison askeleen ja ostimme asunnon yhdessä, mikä Stuttgartissa on tällä hetkellä järkevää korkealle hinattujen asunto-vuokrien takia. Elämä siis tuntuu parisuhteen puolesta hymyilevän ja voimme taputtaa itseämme olalle jaksettuamme yhden erittäin rankoista elämänjaksoistamme. Tämä kansainvälistynyt maailma pitää varmasti sisällään monia, monia muitakin pariskuntia, jotka ovat kokeneet meitä paljon pidempiä etäisyyksiä ja ajanjaksoja erossa. Puhumattakaan isommista kulttuurieroista. Oli kyseessä sitten lyhyt tai pitkä etäisyys, helppoa ei etäsuhde ole. 

Niille, jotka epäilee etäsuhteen onnistumista: etäsuhde voi onnistua!

Niille jotka kamppailevat parhaillaan etäsuhteessa: asettakaa tavoitteita yhdessä, ottakaa reissubudjetti ja kieliongelmat huomioon, huomioikaa tämän hetkinen elämäntilanne ja kumpi on joustavampi. Olkaa tiimi. Te tuutte onnistumaan!!! 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Matkat

Road trip Toscanaan

img_3848-01_2.jpeg

Toscanasta tulee mieleen suipot puut, paikallinen viini ja terracotta talot – ja juuri niitä se meille kahden viikon reissumme ajaksi tarjosi. Matkaan mahtui toinen toistaan kuvauksellisempia kadunkulmia ja maisemia. Jopa ovennupit ja ikkunansermit tuntuivat olevan ylpeitä toscanalaisuudestaan ja koreilivat toinen toistaan kultaisempina ja rosoisempina. Jokainen rakennus henki historiaa ja silmään osui hyvin harvoin mitään monologista. Vaikka sää ei ehkä ollutkaan, mitä etukäteen tuli kuviteltua (puolia pakatuista shortseista ja kesämekoista ei tullut käytettyä), jäi meidän reissusta todella hyvä fiilis – ja ehkä muutama reissu-kilokin, mutta väliäkö tuolla. Yhtäkään tryffelipasta-, tai gnocchi-annosta en kevyempään vaihtoehtoon olisi vaihtanut!

Aiemmin on tullut käytyä kahdella reissulla Como- ja Garda-järvellä, mutta Toscanan kaupunkeihin ja maaseutuun tykästyin paljon enemmän. Toscana ei ehkä ollut ensimmäisenä reissukohteena mielessä, mutta rakas ystävä vietti siellä häitään, jonne olimme täältä Stuttgartista autolla muutenkin ajamassa, niin totta kai mahdollisuus piti käyttää ja tutustua tähän viehättävään Italian alueeseen tarkemmin. Häät järjestettiin Arezzon seudulla eräällä viinitilalla. Sieltä suunnattiin Firenzeen, jonka jälkeen Sienaan, San Gimignanoon, Pisaan, Massaan  ja Carraraan. 

”Yhtäkään tryffelipasta-, tai gnocchi-annosta en kevyempään vaihtoehtoon olisi vaihtanut!”

Ehkä päälimmäisenä mieleen jäi viehättävä keskiaikainen pikku kaupunki San Gimignano. Keski-eurooppalaisia turisteja löytyi sieltäkin, mutta huomattavasti vähemmän kuin Firenzestä, jonka vaikuttavaa Duomoa (ks. ylin kuva) tullaan ihastelemaan joka puolelta maapalloa. San Gimignanon tekee tunnetuksi myös yksi sen pienistä jäätelöputiikeista: kyseinen paikka on palkittu vuosi toisensa jälkeen maailman parhaan jäätelön tittelillä, mikä varmasti on tuonut osan sen jäätelönnälkäisistä turisteista. Tämä oli tietysti riittävä syy mullekin suunnata San Gimignanoon, joka olisi muutenkin ollut matkan varrella. En tosin etukäteen edes tiennyt, kuinka paljon muuta nähtävää siellä olisikaan – paikka yllätti totaalisesti!

Niin, ja siitä jäätelöstä – oliko se maailman parasta jäätelöä? Itse maistoin tryffeli-jäätelöä, ja yhden pallon vadelma-timjami-jäätelöä. Pakko myöntää, että parempaa saa hakea. Aiemmin Italiassa maistetut jäätelöt eivät ole vetäneet vertoja meidän oman Stuttgartin järjettömän hyvälle pistaasipähkinä-jäätelölle, jota myy jäätelökahvila Old Bridge (laita paikan nimi korvan taakse, jos reissu Saksaan tiedossa!), mutta tällä kertaa täytyy sanoa, että voittaja löytyi. Jos tieni ikinä uudestaan Toscanaan vie, suunnittelen reitin siten, että se sivuaa San Gimignanon sekä meno- että paluureitillä! 😉

20180515_140109-02_2.jpeg

San Gimignanossa oli Firenzeen verrattuna turisteista huolimatta rento ja huoleton meininki. Pientä keskiaikaista kaupunkia ympäröivien muurien takaa pilkahtelee kaunista maaseutua ja sen kapeille pikkukujille on ihana eksyä. San Gimignanossa oli myös artesaani-fiilistä ja paljon taiteilijoita, jotka möivät esimerkiksi itse-valmistamiaan sisustuselementtejä, kuten lamppuja, kierrätysmateriaaleista. 

20180515_142617-01_2.jpeg

20180515_143235-01_2.jpegSiena on Firenzestä kivenheiton päässä sijaitseva hieman Hämeenlinnaa väkiluvultaan pienempi kaupunki. Siennaan olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, ja sen kauniilla kaduilla olisi voinut käppäillä ihan loputtomiin. Siennasta löytyi myös kattava valikoima kotoisia enotecoja ja ravintoloita kohtuullisella hinnoittelulla. Katedraaleja olisi sieltäkin löytynyt, mutta tyydyimme niitä vain ulkopuolelta katselemaan, ja keskityimme enemmän rentoon oleskeluun ja syömiseen. Sienaan menisin ehdottomasti uudestaan! Taisinkin sanoa ihan ääneen, että jos musta tulee ikinä hyvin tienaava kirjailija, hommaan Sienasta jonkun pienen taiteilija-asunnon, ja vietän kesät siellä – niin ihastuttava se kaupunki oli.  

20180515_173158-01_2.jpeg

20180515_173140-01_2_0.jpeg

Pisan sivuutan vain kommentoimalla: ”tulipahan käytyä”. Aukio, jolla Pisan tuomikirkko, sekä sen kellotorni (A.K.A. Pisan kalteva torni) seisovat, on vaikuttava näky. Ehkä tähän mennessä me oltiin tosin nähty jo niin monia Duomoja ja katedraaleja, että yksi lisää ei enää saanut haukkomaan henkeä. Pisa ei muutenkan näin lyhyellä katsauksella ollut kaupunkina kovinkaan erityinen paikka. Myönnän, me ei kylläkään menty keskustaa edemmäs, mutta se ei vaan huokunut samanlaista tunnelmallisuutta kuin esimerkiksi Siena. Lisäksi kuuluisan tornin takia päiväsaikaan aukio on bussilasteittain täynnä turisteja. Tästä aiheutuu tietysti ärsyttävät lieveilmiöt, kuten yliaktiiviset ravintolan sisäänheittäjät, persoonattomat matkamuistomyymälät ja kalliimmat hinnat. Ehkä Pisalla on enemmänkin annettavaa, jos suuntaa keskustaa edemmäs, mutta meitä se ei vakuuttanut. 

Pisan jälkeen tiedossa oli pieni rauhallinen hetki luontoa. Mulle vesi on aina ollut tosi terapeuttinen juttu; jotenkin meren ja järvien äärellä tunnen oloni rauhalliseksi, ja tästä syystä otimmekin reissullemme pienen välipysähdyksen Massassa, Italian länsirannikolla. Kyllä mieli puhdistui, kun pääsi aamukävelyllä merenrantaan, jossa muista ihmisistä ei ollut tietoakaan. Ironista kyllä, näin vesistörakkaana ihmisenä asun kaikista maailman paikoista juuri Stuttgartissa, jossa virtaa vain likainen Neckar-joki, ja josta lähimmälle järvelle on aikamoinen ajomatka… Huoh. 

20180522_104859-01_2.jpeg

Poikaystäväni ammatin puolesta viimeisenä etappina oli Carraran marmorilouhinnat. Itsellä ei ollut mitenkään korkeat odotukset, koska aihe ei ollut niin lähellä sydäntä kuin hänellä, mutta lopulta olin tosi tyytyväinen, että käytiin ja suosittelen lämpimästi muillekin. Ajoimme mutkaista kapeaa tietä vuorta pitkin ylös ainakin vartin verran ja toivoimme ettei vastaan tule autoja; tie oli niin pieni, että kaksi ajoneuvoa ei siinä todellakaan rinnakkain mahdu olemaan. Ajomatkasta teki vielä jännittävemmän se, että monien kymmenien tonnien marmorilasteja kuljetettiin rekoilla juuri näitä samoja reittejä pitkin.

Lopulta päästiin parkkipaikoille, josta meidät vietiin maasturilla ihan ylös vuorenhuipulle. Näen itseni melko pelottomana, mutta tämä pieni kymmenen minuutin maasturireissu oli ihan hirveetä! Tie oli todella kuoppainen ja Jeeppi keikkui laidasta toiseen kuin merihätään joutunut vene, eikä tälläkään kapealla tiellä ollut minkäänlaisia esteitä tienreunoissa, ja pudotus alas olisi ollut pitkä ja kivulias. Tästä selvittyämme pienissä tärinöissä mieleen tuli heti maisemat nähtyäni: ”Kyllä kannatti!”. Toki jollekulle ne marmorilouhinnat saattaa olla se mielenkiintoisin juttu (krhm, ainakin mun poikaystävälle), mutta itse nautin suunnattomasti näkymistä. Vuorenhuipulta näki aina merelle saakka, ja ennen merta koko Carraran kaupunki, jonka läpi me aiemmin oltiin ajettu, näkyi pienenä punakattoisena rykelmänä allamme. Tämä oli täydellinen, mahtipontinen lopetus lyhyelle Toscanan reissullemme! Takaisin alas mennessä ostin matkamuistoksi marmorisen morttelin 🙂 Carrarasta ajoimme suoraan kotiin Stuttgartiin – edessä oli siis vielä 10 tuntia autossa istumista, mutta lämpimät lomamuistot tuoreana mielessä sen jaksoi kyllä. Minneköhän seuraavaksi suunnataan?  

20180517_100258-01_2.jpeg

Kulttuuri Matkat