Viimeisen parin vuoden aikana en ole kovinkaan moneen asiaan sanonut ”ei”. Mihin seikkaluihin onkaan tullut päädyttyä, kun pelottomasti ja ennakkoluulottomasti tarttuu kiinni uusiin tilaisuuksiin ja uskaltautuu kokeilemaan asioita, joita ei entuudestaan tunne. Elämä on ollut melkoista myllerrystä viime vuodet maasta toiseen muutettua ja ammattiakin tuli vaihdettua. Kipukynnys kokeilla uusia juttuja on varmasti tällaisessa elämäntilanteessa matalampi, kun ylipäätään koko jokapäiväinen elämä on ollut uuteen totuttelemista.

Tämän vuoden alussa reissukohteeksi valikoitu Nicaragua, Costa Rican vähemmän tunnettu naapuri. Nicaragua tarjoaa jos jonkinlaista aktiviteettia, koska luonto siellä on monipuolista: löytyy syviä viidakkoja, tulivuoria, laguuneja, merta… Niin, siellä voi siis myös lautailla tulivuoren alas. Sinänsä jo koko Nicaraguassa reppureissaaminen oli sarja suunnittelemattomia käänteitä ja uusia kokemuksia, mutta tulivuorta en koskaan kuvitellut alas laskevani – varsinkaan epämääräisellä puupalalla. Siispä voinkin sanoa kyseisen aktiviteetin olleen tähän mennessä yksi spontaaaneimmista kokeiluistani.

Kohti huippua

Lähdimme varhain aamulla kymmenen muun kokeilunhaluisen reppureissaajan kanssa kohti Cerro Negroa, Nicaraguan yhtä aktiivisimmista tulivuorista. Istuimme lava-auton perässä ja yritimme saada jostakin otteen, kun auto kiisi läpi maaseutujen ja viidakon kuoppaisen tien. Välillä pysähdyttiin, kun vastaan tuli härkien vetämät vaunut. Reisiin tuli hiertymät auton puisesta penkistä ja hiekkapöly kutitti silmiä, mutta horisontissa näkyvä tulivuori sai kaikkien fiilikset kattoon. Kukaan ei oikestaan sanonut sanaakaan koko matkan aikana – kaikkien päät pyörivät ympäri ihaillen maisemia. 

Saavuimme vihdoin tulivuoren juurelle ja edessä oli vaellus ylös. Laudat ojennettiin kannettavaksi jo alkuun. Laudan nähdessäni tuli hetkeksi hieman hermostunut olo; vuoroittain katsahdin ylös ja yritin nähdä tulivuoren huipun, joka oli osittain pilvien peittämänä, ja sitten katsoin kädessäni pitelemää keltaiseksi maalattua puupalaa, jonka päähän oli sidottu pieni köyden pätkä. Tällä tulisin laskemaan alas. Mieleen tuli matkavakuutukset, jo pari kertaa murtunut häntäluu ja ne puuttuvat espanjankielentaidot, jos lasku menee päin mäntyä (siellä ei onneksi kasvanut puita laisinkaan).

Puolisen toista tuntia kivuttiin ylös laudat kädessä. Välillä jalat polki tyhjää hienojakoisessa tuhkassa ja hiekassa, välillä tuuli niin kovaa, että lauta tuntui työntävän mua taaksepäin. Tuhkaa oli jo ylöspäästyttyä silmät ja korvat täynnä. Tulivuoren huipulla näky oli upea, ja todellakin kiipeämisen arvoinen! Maa oli kuuma, ja kun kaivoin kädellä siihen pienen kuopan, höyryä puski ulos. Vielä alhaalla ollessamme opas näytti meille sensorin, joka hälyyttää, kun tulivuori on uhkaamassa purkautua. Tämä 50 vuotta vanha peltitolppa oli siis ainoa avain selviytymiseen. Se kuulemma toimii myös melko viiveellä, selosti opas, muistuttaen, että eihän me kyllä ehditä alta pois. Mutta ei se varmaan tänään purkaudu. Kiva juttu.

GO!

Hetken rohkeutta keräiltyämme oli aika laskea. Suojalasit päähän ja menoksi! Laskureitti näytti ylhäältä katsottuna loputtoman pitkältä. Opas varoitteli laskemasta liian kovaa – muuten lähtee lauta alta ja loppumatka taittuu kierien, mikä taatusti sattuu. Ajattelin hetken aikaa, että paskat, kerran sitä vaan tulivuori alas lautaillaan samalla suunnitellen, kuinka vauhtia saisi laskuun lisää. Lopulta muiden kanssalaskijoiden jännitys tarttui ja päätin hieman himmailla. ”GO, Miia, GO!” huusi opas, ja oli aika laskea. 

Keltainen puunpalanen ei totellut kun yritti ohjata, mutta narunpätkän jo pelkkä olemassaolokin lohdutti; oli edes jotain, josta pitää kiinni. Tunsi, kuinka tuhka tarttui naamaan ja hiuksiin. Lauta meni yllättävän hitaasti, mutta silti laskui tuntui olevan hetkessä ohi. Viereisten tulivuorten huiput vilahtivat ohi ja oli vaikea olla hymyilemättä. Alas päästyäni oli olo hieman hämmentynyt, ”tässäkö tää oli” pohdin itsekseni ohi vilahtanutta hetkeä. Ylöskiipeäminen oli mahtava kokemus ja näkymät vuorelta henkeäsalpaavat, mutta se kohokohta, itse lasku ei aiheuttanut perhosia vatsanpohjalla, tai edes hetken andrenaliinihuuma, kuten esimerkiksi surffatessa ja isoa aaltoa ratsastaessa.

Muut alas tulleet olivat aivan huumassa ja vertailivat innoissaan kokemuksiaan. Hetken fiilisteltyäni hoksasin jotakin. Hetkinen… Sehän oli kuin olisi laskenut pulkalla mäen alas! Stigan sijaan välineenä oli alkeellinen puukelkka, mutta idea oli muuten täysin sama. Kaikki lapsuuden talvet pulkkailtua on moinen lasku lähes tuttua kauraa, joskin isommassa muodossa. Joka tapauksessa uusi ja upea kokemus, vaikkakin omalta osalta kohokohta olikin muu kuin se itse lasku. Kannattaako siis kokeilla? Ehdottomasti. Ja se kysymys kaikkien huulilla: kaaduinko ja kierinkö osan matkasta alas? EN 🙂