Vauhdin hurmaa: tulivuorilautailua Nicaraguassa

 

26063618_744507982402830_9058083690703039094_o (2).jpg

Viimeisen parin vuoden aikana en ole kovinkaan moneen asiaan sanonut ”ei”. Mihin seikkaluihin onkaan tullut päädyttyä, kun pelottomasti ja ennakkoluulottomasti tarttuu kiinni uusiin tilaisuuksiin ja uskaltautuu kokeilemaan asioita, joita ei entuudestaan tunne. Elämä on ollut melkoista myllerrystä viime vuodet maasta toiseen muutettua ja ammattiakin tuli vaihdettua. Kipukynnys kokeilla uusia juttuja on varmasti tällaisessa elämäntilanteessa matalampi, kun ylipäätään koko jokapäiväinen elämä on ollut uuteen totuttelemista.

Tämän vuoden alussa reissukohteeksi valikoitu Nicaragua, Costa Rican vähemmän tunnettu naapuri. Nicaragua tarjoaa jos jonkinlaista aktiviteettia, koska luonto siellä on monipuolista: löytyy syviä viidakkoja, tulivuoria, laguuneja, merta… Niin, siellä voi siis myös lautailla tulivuoren alas. Sinänsä jo koko Nicaraguassa reppureissaaminen oli sarja suunnittelemattomia käänteitä ja uusia kokemuksia, mutta tulivuorta en koskaan kuvitellut alas laskevani – varsinkaan epämääräisellä puupalalla. Siispä voinkin sanoa kyseisen aktiviteetin olleen tähän mennessä yksi spontaaaneimmista kokeiluistani.

Kohti huippua

Lähdimme varhain aamulla kymmenen muun kokeilunhaluisen reppureissaajan kanssa kohti Cerro Negroa, Nicaraguan yhtä aktiivisimmista tulivuorista. Istuimme lava-auton perässä ja yritimme saada jostakin otteen, kun auto kiisi läpi maaseutujen ja viidakon kuoppaisen tien. Välillä pysähdyttiin, kun vastaan tuli härkien vetämät vaunut. Reisiin tuli hiertymät auton puisesta penkistä ja hiekkapöly kutitti silmiä, mutta horisontissa näkyvä tulivuori sai kaikkien fiilikset kattoon. Kukaan ei oikestaan sanonut sanaakaan koko matkan aikana – kaikkien päät pyörivät ympäri ihaillen maisemia. 

Saavuimme vihdoin tulivuoren juurelle ja edessä oli vaellus ylös. Laudat ojennettiin kannettavaksi jo alkuun. Laudan nähdessäni tuli hetkeksi hieman hermostunut olo; vuoroittain katsahdin ylös ja yritin nähdä tulivuoren huipun, joka oli osittain pilvien peittämänä, ja sitten katsoin kädessäni pitelemää keltaiseksi maalattua puupalaa, jonka päähän oli sidottu pieni köyden pätkä. Tällä tulisin laskemaan alas. Mieleen tuli matkavakuutukset, jo pari kertaa murtunut häntäluu ja ne puuttuvat espanjankielentaidot, jos lasku menee päin mäntyä (siellä ei onneksi kasvanut puita laisinkaan).

Puolisen toista tuntia kivuttiin ylös laudat kädessä. Välillä jalat polki tyhjää hienojakoisessa tuhkassa ja hiekassa, välillä tuuli niin kovaa, että lauta tuntui työntävän mua taaksepäin. Tuhkaa oli jo ylöspäästyttyä silmät ja korvat täynnä. Tulivuoren huipulla näky oli upea, ja todellakin kiipeämisen arvoinen! Maa oli kuuma, ja kun kaivoin kädellä siihen pienen kuopan, höyryä puski ulos. Vielä alhaalla ollessamme opas näytti meille sensorin, joka hälyyttää, kun tulivuori on uhkaamassa purkautua. Tämä 50 vuotta vanha peltitolppa oli siis ainoa avain selviytymiseen. Se kuulemma toimii myös melko viiveellä, selosti opas, muistuttaen, että eihän me kyllä ehditä alta pois. Mutta ei se varmaan tänään purkaudu. Kiva juttu.

GO!

Hetken rohkeutta keräiltyämme oli aika laskea. Suojalasit päähän ja menoksi! Laskureitti näytti ylhäältä katsottuna loputtoman pitkältä. Opas varoitteli laskemasta liian kovaa – muuten lähtee lauta alta ja loppumatka taittuu kierien, mikä taatusti sattuu. Ajattelin hetken aikaa, että paskat, kerran sitä vaan tulivuori alas lautaillaan samalla suunnitellen, kuinka vauhtia saisi laskuun lisää. Lopulta muiden kanssalaskijoiden jännitys tarttui ja päätin hieman himmailla. ”GO, Miia, GO!” huusi opas, ja oli aika laskea. 

Keltainen puunpalanen ei totellut kun yritti ohjata, mutta narunpätkän jo pelkkä olemassaolokin lohdutti; oli edes jotain, josta pitää kiinni. Tunsi, kuinka tuhka tarttui naamaan ja hiuksiin. Lauta meni yllättävän hitaasti, mutta silti laskui tuntui olevan hetkessä ohi. Viereisten tulivuorten huiput vilahtivat ohi ja oli vaikea olla hymyilemättä. Alas päästyäni oli olo hieman hämmentynyt, ”tässäkö tää oli” pohdin itsekseni ohi vilahtanutta hetkeä. Ylöskiipeäminen oli mahtava kokemus ja näkymät vuorelta henkeäsalpaavat, mutta se kohokohta, itse lasku ei aiheuttanut perhosia vatsanpohjalla, tai edes hetken andrenaliinihuuma, kuten esimerkiksi surffatessa ja isoa aaltoa ratsastaessa.

Muut alas tulleet olivat aivan huumassa ja vertailivat innoissaan kokemuksiaan. Hetken fiilisteltyäni hoksasin jotakin. Hetkinen… Sehän oli kuin olisi laskenut pulkalla mäen alas! Stigan sijaan välineenä oli alkeellinen puukelkka, mutta idea oli muuten täysin sama. Kaikki lapsuuden talvet pulkkailtua on moinen lasku lähes tuttua kauraa, joskin isommassa muodossa. Joka tapauksessa uusi ja upea kokemus, vaikkakin omalta osalta kohokohta olikin muu kuin se itse lasku. Kannattaako siis kokeilla? Ehdottomasti. Ja se kysymys kaikkien huulilla: kaaduinko ja kierinkö osan matkasta alas? EN 🙂

Hyvinvointi Mieli Matkat

#uraoivallus: löydä halu kasvaa ja kasvattaa

img_1589-01.jpeg

Trendin #uraoivallus-kampanja pisti miettimään monikäänteistä uraani, johon on mahtunut niin pettymyksiä, alanvaihtoja kuin menestymisen tunteitakin. Oli se sitten kokemus mikä tahansa, aina olen jotakin oppinut ja kasvanut. Ehkäpä suurin pettymys oli pitkään haaveena ollut hotelli-ala. Ehkä saattaa kuulostaa jonkun korvaan hassulta, mutta olin jo melko nuorena halukas kokeilemaan hotelliuraa: asiakaspalvelu luksusympäristössä veti puoleensa. Restonomiksi valmistuttuani vaati se vain kaksi ikävää työkokemusta ja päädyin vaihtamaan alaa. Ensimmäinen oli Maltalla St. Paul’s Bayssä ja toinen Helsingissä. Molempia yhdisti jäykkä työkentelytapa ja esimies, joka ajoi epävarmat ihmiset alas. Kaduttaa edelleen, etten ollut vahvempi ja sanonut mitään, kun kohtelu ei ollut enää hyväksyttävää. Ehkä se oli iän tuomaa epävarmuutta, mutta enää en hyväksyisi moista. Oli myös selvää, että kyseisissä paikoissa ei työskentelyä tullut muuttaa millään tapaa. Jälkeepäin ajateltuna se oli ehkä pääsyy, miksi olo tuntui tukahdetulta siinä määrin, että hotelliurasta luopuminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta.  

Pakkasin sitten kamat, ja muutin ura täysin auki Kööpenhaminaan, jossa myöhemmin kouluttauduin rakennussuunnittelijaksi. Opiskeluiden ohella, jotka muuten ei meinanneet sujua laisinkaan, olin ensimmäistä kertaa työssä, josta pidin todella paljon: markkinoinnin parissa. Olin jo aiemmin matkan varrella kerännyt paljon kokemusta myynnistä ja markkinoinnista, ja tällä kertaa löytyi yritys, jonka into ja kunnianhimo tarttui. Kyseisessä firmassa ammattitaitooni luotettiin ja kasvulle sekä ideoille oli loputtomasti tilaa. Eli täysin päinvastainen asettelu, kuin aiemmissa töissäni. Siitä sitten aiheutui pitkä pohdiskelu, lopettaako opinnot kesken, vai pureeko hammasta ja käy koulun loppuu ikävästä fiiliksestä huolimatta. Muiden kannustuksesta olo kohentuneena marssin eteenpäin kohti valmistumista. Marssimista se ei tosin loppua kohden ollut. Opintojen lopussa itsetunto oli aivan nollassa ja riittämättömyyden tunne oli jokapäiväinen vieras; rakennus ei vaan ollut mun juttu ja tieto ei tuntunut jäävän päähän laisinkaan, mikä lannistaisi ketä tahansa. Eteenpäin työnsi vain se toivonjyvänen, että opiskeluiden jälkeen löytyisi ehkä jotain työtä, mistä tykkään.

Opiskeluiden lopussa tein vielä työharjottelun ja hain harjoittelupaikkoja Stuttgartista, etelä-Saksasta. Puuttuvista kielitaidoistani nolona menin ensimmäiseen työhaastatteluun isohkoon arkkitehtitoimistoon, ja jostain ihmeen syystä sain sen paikan. Ihmettelen edelleen, miten pääsin ensimmäiseen paikkaan mihin hain! Oli jo alussa selvää, että suunnittelijaa minusta ei tule. Jotenkin työnkuvani oli melko auki, ja epäilen, että jopa firma halusi nähdä ja kokeilla, mihin suuntaan kehityn. Edellisestä työstä rohkaistuneena ryhdyin aktiivisesti analysoimaan arkkitehtifirman työprosesseja ja tiedonvaihtomenetelmiä, ja heittelemään ideoita, miten voidaan työskennellä ”smarter, not harder”. Tässä sitä ollaan kaksi vuotta myöhemmin edelleen saman firman katon alla. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon optimointia, ideointia ja koordinointia isossa rakennusprojektissa. Vaikka rakennusala ei koskaan aiheuttanutkaan sydämessä paloa, jotenkin onnistuin löytämään oman kolon. Onnistuin löytämään yrityksen ja aseman, jossa business-henkiselle rakennussuunnitelijalle oli tarvetta. En tosin vieläkään usko löytäneeni sitä lopullista urasuuntaani, ja kuka ties mistä itseni viiden vuoden päästä löydän. Ensimmäinen #uraoivallus:

 ”Ei kannata panikoida, jos ei tiedä mihin suuntaan mennä”

Ehkä siinä oli joku merkitys, että kävin läpi niin paljon eri paikkoja, kunnes rupesin hoksaamaan, mitä vahvuuksia mulla ylipäätään on. Joustamattomuus on ominaisuus, jota tulevat työantajani eivät tule omaamaan. Haluan, että työantajalla on paloa kasvaa ja kehittyä, siinä missä minullakin. Tästä päädynkin toiseen #uraoivallukseeni: 

”Kaikkea voi innovoida – aina pitää olla halua ja tilaa kasvaa, sekä kehittyä.”

Ja tämä pätee sekä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin että työnantajaan.   

Työ ja raha Työ