#uraoivallus: löydä halu kasvaa ja kasvattaa
Trendin #uraoivallus-kampanja pisti miettimään monikäänteistä uraani, johon on mahtunut niin pettymyksiä, alanvaihtoja kuin menestymisen tunteitakin. Oli se sitten kokemus mikä tahansa, aina olen jotakin oppinut ja kasvanut. Ehkäpä suurin pettymys oli pitkään haaveena ollut hotelli-ala. Ehkä saattaa kuulostaa jonkun korvaan hassulta, mutta olin jo melko nuorena halukas kokeilemaan hotelliuraa: asiakaspalvelu luksusympäristössä veti puoleensa. Restonomiksi valmistuttuani vaati se vain kaksi ikävää työkokemusta ja päädyin vaihtamaan alaa. Ensimmäinen oli Maltalla St. Paul’s Bayssä ja toinen Helsingissä. Molempia yhdisti jäykkä työkentelytapa ja esimies, joka ajoi epävarmat ihmiset alas. Kaduttaa edelleen, etten ollut vahvempi ja sanonut mitään, kun kohtelu ei ollut enää hyväksyttävää. Ehkä se oli iän tuomaa epävarmuutta, mutta enää en hyväksyisi moista. Oli myös selvää, että kyseisissä paikoissa ei työskentelyä tullut muuttaa millään tapaa. Jälkeepäin ajateltuna se oli ehkä pääsyy, miksi olo tuntui tukahdetulta siinä määrin, että hotelliurasta luopuminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta.
Pakkasin sitten kamat, ja muutin ura täysin auki Kööpenhaminaan, jossa myöhemmin kouluttauduin rakennussuunnittelijaksi. Opiskeluiden ohella, jotka muuten ei meinanneet sujua laisinkaan, olin ensimmäistä kertaa työssä, josta pidin todella paljon: markkinoinnin parissa. Olin jo aiemmin matkan varrella kerännyt paljon kokemusta myynnistä ja markkinoinnista, ja tällä kertaa löytyi yritys, jonka into ja kunnianhimo tarttui. Kyseisessä firmassa ammattitaitooni luotettiin ja kasvulle sekä ideoille oli loputtomasti tilaa. Eli täysin päinvastainen asettelu, kuin aiemmissa töissäni. Siitä sitten aiheutui pitkä pohdiskelu, lopettaako opinnot kesken, vai pureeko hammasta ja käy koulun loppuu ikävästä fiiliksestä huolimatta. Muiden kannustuksesta olo kohentuneena marssin eteenpäin kohti valmistumista. Marssimista se ei tosin loppua kohden ollut. Opintojen lopussa itsetunto oli aivan nollassa ja riittämättömyyden tunne oli jokapäiväinen vieras; rakennus ei vaan ollut mun juttu ja tieto ei tuntunut jäävän päähän laisinkaan, mikä lannistaisi ketä tahansa. Eteenpäin työnsi vain se toivonjyvänen, että opiskeluiden jälkeen löytyisi ehkä jotain työtä, mistä tykkään.
Opiskeluiden lopussa tein vielä työharjottelun ja hain harjoittelupaikkoja Stuttgartista, etelä-Saksasta. Puuttuvista kielitaidoistani nolona menin ensimmäiseen työhaastatteluun isohkoon arkkitehtitoimistoon, ja jostain ihmeen syystä sain sen paikan. Ihmettelen edelleen, miten pääsin ensimmäiseen paikkaan mihin hain! Oli jo alussa selvää, että suunnittelijaa minusta ei tule. Jotenkin työnkuvani oli melko auki, ja epäilen, että jopa firma halusi nähdä ja kokeilla, mihin suuntaan kehityn. Edellisestä työstä rohkaistuneena ryhdyin aktiivisesti analysoimaan arkkitehtifirman työprosesseja ja tiedonvaihtomenetelmiä, ja heittelemään ideoita, miten voidaan työskennellä ”smarter, not harder”. Tässä sitä ollaan kaksi vuotta myöhemmin edelleen saman firman katon alla. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon optimointia, ideointia ja koordinointia isossa rakennusprojektissa. Vaikka rakennusala ei koskaan aiheuttanutkaan sydämessä paloa, jotenkin onnistuin löytämään oman kolon. Onnistuin löytämään yrityksen ja aseman, jossa business-henkiselle rakennussuunnitelijalle oli tarvetta. En tosin vieläkään usko löytäneeni sitä lopullista urasuuntaani, ja kuka ties mistä itseni viiden vuoden päästä löydän. Ensimmäinen #uraoivallus:
”Ei kannata panikoida, jos ei tiedä mihin suuntaan mennä”
Ehkä siinä oli joku merkitys, että kävin läpi niin paljon eri paikkoja, kunnes rupesin hoksaamaan, mitä vahvuuksia mulla ylipäätään on. Joustamattomuus on ominaisuus, jota tulevat työantajani eivät tule omaamaan. Haluan, että työantajalla on paloa kasvaa ja kehittyä, siinä missä minullakin. Tästä päädynkin toiseen #uraoivallukseeni:
”Kaikkea voi innovoida – aina pitää olla halua ja tilaa kasvaa, sekä kehittyä.”
Ja tämä pätee sekä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin että työnantajaan.