Kuinka toden teolla säikähdin ja samalla lakkasin pelkäämästä.

Olen kasvanut voimalinjan vieressä. Kesäisin päälle vyöryneet ukkoset jyrinöineen eivät ole olleet pelottava asia, koska niitä on aina ollut niin paljon. Sähkö vetää sähköä puoleensa ja sitä rataa. Välähtää ja lasketaan hitaasti onko pilvi suoraan yläpuolella vai kauempana. Odotetaan vähän jännäten, että kuinka kovaa se pilvissä jyrähtää. Sen kummemmin en ole osannut reagoida. Etiopiassa ihailimme sadekauden valoshowta: kaikkialla ympärillä horisontissa välkkyivät äänettömät salamat ja silti pään yläpuolella tuikkivat tähdet.

Kesällä töissä kuulin, ettei ukkosella tarvitse olla ulkotöissä. Saa kuulemma ihan tervettä maalaisjärkeään käyttää, joten tunsin oloni hyvin kaupunkilaiseksi. Olimme keskellä kaupunkia, vähän ripotteli ja sitten rysähti. Salama iski johonkin hyvin lähelle, ei ollut hetkenkään viivettä välähdyksen ja äänen välillä. Ensimmäistä kertaa elämässäni säikähdin ukkosta niin, että sydän pomppasi kurkkuun ja jalkoja alkoi heikottaa, heti sen jälkeen, kun olin jo pakannut meidät autoon ja ajanut tukikohtaan. Tajusin salaman valtavat mittasuhteet ja ymmärsin pelätä.

Mutta samalla ymmärsin myös, että salaman osuessa kohdalle se on menoa heti. Turha jännittäen laskeskella kuinka kuinka kaukaa se ääni kuuluu, onko myrsky lähellä? En edelleenkään lähtisi sateenvarjo kädessä pellolle pyöräilemään tai käpertyisi rantametsikön korkeimman puun juurelle, mutta enää en pelkää sitäkään vähää mitä ennen.