Kannattaako?

 

 

Kerran kesässä kannattaa eksyä isänsä kanssa Taka-Keljon metsiin. Tätä mieltä on isä. Viime vuonna eksyttämisestä vastasin minä, tänä vuonna molemmat yhdessä. On muuten vähän ärsyttävää, kun ilman karttaa ja kompassia “mun mielestä pitäisi kyllä mennä tonne” sanova isä on oikeassa. Sen myöntämään joutuminen kasvattaa ihmisenä tavalla, jonka suhteen saattoi luulla olevansa jo valmis. Joten ehkä se oikeasssa nytkin, tuossa kannattavuudessa.

Mutta päätöksen yrittää rasteja uudelleen lauantaiaamuna kahdeksalta voi tämä itikansyömä teilata kenenkään vastustamatta. Vaikka 23° on toki vähemmän kuin loppupäivän 29°, on se silti liikaa. Maasto oli pahimmaista rämettä, jossa 45min taistelin kotiinlähtöfiiliksiä vastaan ja yhden rastin löysin, vaikka olin koko ajan kartalla. Olisi pitänyt vain suunnata lähimetsään, jossa sentään voisi juosta.

Voi mennä iltapäivästä katsojaksi skeittimiittiin/lonkkukisaan, etsiä varjoa auringolta ja nojailla tervatolppaan. Näin saa olkapäähänsä järkyttävän näköisen tahran, jolla säikäyttää varsinaisia laskijoita (suurin osa on itse pahasti parkittu ja paikattuja). Myös vanhempien jekutusmahdollisuus on messevän suuri. Puoltoääni.

Tervattu käsi tulee puhdistaa, mutta harjata sitä ei kannata. Uimareissun jälkeen olkavarsi voi alkaa tykyttää tulisena, johtaen kylmäpussien sitomiseen ja jääkalikan päällä nukkumiseen – tosin helteellä on toki pahempiakin hoitokeinoja kuin kylmäys. Seuraavan päivän hikoilu, suihku, sinkkivoide & lepo -yhdistelmä rauhoitti vihdoin ihon, vaikka edelleen se on punainen.

Helteen lämmitettyä tiilitalon rakenteitaan myöten ei öinen viileyskään helpota ikkuna auki nukkujaa. Tehtyään puoliepätoivoista ja -tokkuraista inventaariota talon ja varaston tarvikkeista, saattaa päätyä peittoineen auton takapenkille, ikkunat auki rullattuna ja katto hyttysverholla kruunattuna. Jos seuraavana aamuna ei ole mahdollisuutta verryttää selkäänsä juoksulenkillä, ei kannata. 

Siekailemattomia flirttailuviestejä lähti taas Irlannin suuntaan. Mä sanon teille, että meillä on jossain yhteinen säästötili, joka kertyy aina, kun saamme toisemme hekottelemaan. Niin se vain on. (Tosin niitä säästötilejä on lukuisia, eri ihmisten kanssa käyttöoikeudet jaettuna.) Mutta lisäksi mulla on oma henkilökohtainen sijoitustili, joka lihoo aina, kun tiedän saavani jonkun tyypin hyvällä tavalla hämilleen. Ja mikäs sitä kartuttaessa, vapailla markkinoilla saan tehdä just mitä huvittaa. Mutta oon mä nyt tajunnut sijoituksiani turvata. Tämän tyypin kanssa on sovittu, että heti kun jotain statusmuutoksia ilmenee, siitä ilmoitetaan. Se olkoon luottoluokitus.

Mäntässä on kuvataideviikot ja siellä uusittu museopaviljonki täynnä kansainvälistä poptaidetta. Hopeareunaisten pystytysseinien välillä sinkoilevat viittaukset Warholien, Hirstien, Lichtensteinien ja suomalaisten välillä. Kartanon yläkertaan on koostettu taidehistoriallinen muotokuvanäyttely kuvitteellisista tuokioteksteistä ammentaen. Seudulla on myös tehdashalli täynnä suomalaista nykytaidetta. Sellaista monipuolista kivaa, että itsekin haluaisi taiteilijaksi, miksipä ei. Yksi kolmiulotteinen videotaideteos, jonka ah niin nopeadialoginen tarina toimi niin hyvin, että tajusin (taas) minkä takia videotaidetta tehdään. Tämä kaikki, vaikka se kolmiulotteisuus ei toiminut ja kuva oli siksi sössöä. Huonot lasit vai projektorit? Joka tapauksessa Pekilo ja Gösta, suosittelen – 5/5. 

Autoyön jälkeen jos pystyttää itselleen takapihalle teltan, voi päästä lekottelemaan viileän ilmaan. Unen metsästys rentoutuu ja ajatus viimeisestä työviikosta helpottuu. Vaikka kaupunki olisikin täyttyvä ralliyleisöstä ja ääliöistä, jotka eivät osaa kulkea tien reunaa tai edes siirtyä sinne vaikka vastaan tulisivat ja kelloakin niille siinä nokan edessä päristäisi. (Mutta nehän nyt voi olla asuntomessulaisiakin.) Aamuyön kosteudessa kun heräilee, saa kääriä untuvapeittoa ympärilleen vielä tiukemmin ja olla hyvin onnellinen, että se on siinä.

Kannattaa mennä ihailemaan naapurinpojan kalasaalista, sillä mato-ongella narrattujen, jättimäisten ahvenien filerointia voi oppia isältään ja nylkemistä naapurilta. Niin paljon oli kalaa kuulkaas, että munkin raaskittiin antaa molempia harjoitella. Se voi kyllä tarkoittaa myös, että puolentoista vuorokauden päästä herätä siellä teltassa mäkäräisparven puremien alkaessa viiveellä kutiamaan. Suosittelen silti. 

Viimeisellä Jyväskylä-viikolla voi miettiä haluaako vihdoin kerätä rohkeutensa, jättää seitsemän vuoden syyllisyyden taka-alalle ja ottaa yhteyttä yhteen lapsuutensa merkittävistä henkilöistä, naapurissa asuneeseen varamummoon. Puhelimeen saattaa vastata juuri se sama tuttu ääni, joka heti ilahtuen tunnistaa ja toivottaa kylään. Kannattaako? Ilman pienintäkään epäilystä.

 

(Kannattaako oman tumblr-blogin siirtäminen Lilyn puolelle? En tiedä vielä.)