Big things, small wins.

Yritän saada huonettani järjestykseen erinäisin strategioin. Tehtävää on niin paljon, että vasta eilen uskalsin alkaa niitä listaamaan. Tarvitsin alle pari loppuun suoritettua osaa, pientä voittoa, jottei kokonaisuus näyttäisi liian tyrmäävältä. Joten askartelin keittiöön yrteille tarhan pahvista, teipistä ja uunivuuasta. Rautakaupasta hain suihkuun ehjän lattiakaivon kannen. Ja sitten, pikkuhiljaa, aloin säätää omaa huonetta. Tällä hetkellä on käytössä “ärsyttävimmät ensin” tekniikka. 

Huoneeseen hankkii kahdenlaisia tavaroita. Niitä, jotka tarvisee ja niitä, jotka haluaa. Jälkimmäisten kohdalla tulee hyvin turhamainen olo. Mulla on huoneessa lamppu, mutta haluaisin erilaisen. Haluaisin ikkunaan verhon, vaikka siinä on jo pussilakana näköesteenä naapuriin. Ja tässä, sekasorron keskellä ja pienoisessa taloudellisessa epävarmuudessa, joudun taluttamaan itseni niiden ajatusten luo, joissa uskon, että asunto kannattaa täyttää mukavilla asioilla. Luopua turhasta kertyneestä, laittaa kiertoon tai rohkeasti roskiin. Heittää kaikki tavaran omistamiseen liittyvä häpeä samalla pois nurkkia pimentämästä. Tavoitteena huone täynnä käteviä, ehkä kauniita asioita, joilla jokaisella on oma paikka. 

Olen aikaisemmin pitänyt itseäni epäjärjestelmällisenä ja sotkuisena. Mutta nyttemmin olen tajunnut, ettei kaaosmainen huoneeni kuvasta minua ihmisenä. Joskus aiemmin ehkä, mutta ei enää. Sekavuus ei ole samantekevää, se ahdistaa. Koska olen kuka olen ja harvoin huoletonna liitelen, nivoutuu huoneprojekti yhteen elämäprojektin kanssa. Huone täynnä kätevää ja ansaittua. Oikea koti. 

Yksi tarpeellisista hankinnoista oli arkistointilaatikko, johon sain tärkeät paperini tänään siististi ryhmiteltyä niin, että tilaa on uusillekin. Papereita kahlatessa vastaan tuli myös lääkärinlausunnot, joilla on haettu terapiaa ja sairaslomaa. Puolitoista vuotta sitten, kun ne ensimmäistä kertaa itse nähtäväksi sain, itkin vuolaasti sitä tyttöä, joka vuosikausiksi sotkeutui mielensä ongelmien umpisolmuun. Vaikka vyyhti oli jo hyvää vauhtia aukeamassa, oli se niin kovin surullista. Nyt ei enää sureta. Pidän paperit tallessa, koska masennus on ollut niin merkittävästi mukana kasvaessani minuksi. Lausunnot ovat kuin ulkopuolisen avaama mielenkiintoinen ikkuna pahimpaan aikaan, joka on itselle lähinnä sumea. Mutta eipä niitä pidä muistuttamassa, kuinka huonosti on joskus ollut tai kuinka epäreilun rankkaa elämä muka on. Helpottuneena huomaan päästäneeni siitä kaikesta irti.