Itkin viime viikolla puhelimessa siskolle elämän epävarmuutta ja siinä kyljessä sydänmurhetta. Väitin menettäneeni otteen irlantilaisesta viestittelykumppanista. Mutta taitaa ollakin niin, että mieleeni hiipi pikkuhiljaa tieto siitä, ettei päivittäinen yhteydenpito sittenkään riitä. Taidan tarvita säästötiliä, johon kummatkin tallettelee suurempia summia. Jotta silloin, kun on pakko käyttää niitä varoja (ja niitä päiviähän tulee) siellä on mitä nostaa. Vaikka viestipohjainen etäystävyys on tyhjää parempi ja jotain mitä suuresti arvostan, ei se enää riitä. 

Tupsahdin perjantai-iltana kaverin luo kera viinipullon ja sipsipussin, pidimme kipeälle koiralle seuraa. Tutustuimme yliopiston ensimmäisenä vuotena, jonka jälkeen kaveri muutti kauas ja vielä kauemmas pois. Nyt olemme taas samassa kaupungissa samaan aikaan, monta vuotta vanhempana ja elämää kokeneempana. Ihanaa huomata, että homma toimii edelleen, ehkä jopa entistä paremmin. 

Puhuimme kepeästi ja vakavasti. Sen lisäksi, että näin vastapäätä edessäni ihmisen, jonka sydän ilahtuen tunnisti ystäväksi, tunsin pintaan nousevan myös sen puolen itsestäni, joka ymmärtää muita ja muiden käytöstä. Silloinkin ja oikeastaan varsinkin silloin, kun ihmiset voivat pahoin tai tekevät pahoja asioita. Sellaisetkin, joita ei ole itse koskaan tavannut. Se tyyppi, joka tuntee yhteyden kokonaisuuteen nimeltä ihmisyys. Näkee selkeästi elämän, sen rikkinäisyyden railot ja lukuisat huippukohdat, joita kirkkaus lämmittää. Se tyyppi, joka olen minä jotenkin aidoimmillani, kaikki suojakilvet alhaalla. Herkkänä ja haavoittuvaisena täynnä voimaa. Se, joka kokee olevansa sittenkin täynnä vienoista taikaa. Sitä ei ole paljoa näkynyt muutto- ja hakemussekamelskan keskellä, neljän seinän sisällä kököttäessä. Hei sinä aito ihminen, mukava nähdä sua taas mä sille sanoin.

Lauantaita varjosti väsymyksen harso, syyllisenä viini. Päätin kuitenkin poiketa tapaamaan ystävää ja sen poikakaveria. Paikalle sattui myös kaverin kavereita ja aloin sulavasti viihtyä, nykiä harsoa sivuun. Puolivahingossa totesimme yhden uuden tuttavuuden kanssa pitäisikö alkaa riehakoida ja niinhän siinä kävi. Pilkkuun asti tanssilattialla, maailman övereimmät kollektiiviset Wonderwall-fiilistelyt, litroittain hikeä, sujuvaa keskustelua kieliparilla ruotsi ja islanti, ihailijoiden huomaamatonta hätistelyä ja taktisesti bongattu miehen kaula, johon kapsahtaa viimeisen hitaan ajaksi. Olisi ollut pari tyyppiä, jotka itseään saatille vihjasivat, mutta en halunnut pilata säihkyvää kaveri-innostusiltaa millään pojilla. Pojat on potentiaalinen pettymys, tuo ilta ei. Kotimatkalla aamuyöstä kaupan häikäisevässä valaistuksessa nappasin darraevästä ja maailma oli täysi. Hei sinä ilon irti ottaja! Kiva, kun suakin näkee.

Sunnuntaina väsymysharso muistutti enemmän pimennysverhoa: Mitään en kadu. Sen voin mainita, että Honourable woman -Herregud mikä sarja! 

Sisko sanoi puhelimessa, että älä Suomesta lähde, Helsingissä on sulle niin paljon. On mahdollista, ettei elämässäni ole koskaan ollut näin paljoa kuin mitä nyt. Ihan sormenpäitteni ulottuvilla. Mä en ihan vielä vaan tiedä mitä kaikkea mulla onkaan. Mutta mä alan kurkotella.