Seuraava teksti on pitkälti tajunnanvirtaa myöhään yöllä, todennäköisesti siis sekavaa.

Aloitetaan taustoista. Lähdin au pairiksi perheeseen, jonka äiti on oman äitini tuttavan tuttu. En siis minkään järjestön kautta, mutta väliäkös sillä kun on hinku maailmalle. Juteltiin perheen kanssa jonkin verran Facebookissa ja Skypen kautta videopuheluitakin, tutustuttiin toisiimme sitä kautta vähän. Yksinhuoltajaäiti ja kuusivuotias poika, kuulosti ihan kivalle. Epäviralliseen sopimukseemme kuului ainakin mun ymmärrykseni mukaan se, että kevyttä työmäärää vastaan saan ylläpidon, eli ruuan ja asumuksen. Palkattomuus epäilytti, mutta olin joka tapauksessa innokas lähtemään Italiaan ja ajattelin että tämä on hyvää aikaa vaikka sitten käydä kielikurssilla oppimassa jotain. Kun tuntui että tultiin ihan mukavasti juttuun, niin varasin aika nopeasti lennot Bolognaan kuukauden päähän ensimmäisistä jutusteluistamme.

Viime viikon maanantaina sitten saavuin lämpimään Bolognaan. Kentällä oltiin vastaanottomassa, ajettiin autolla kotiin. Poika tuntui tykkäävän musta ja erityisesti hai-kaloista. Olin herännyt Italian aikaa ennen kahta aamuyöstä, joten väsymys painoi päälle aika paljon. Painuin pehkuihin aika nopeasti, olin todella uupunut mutta tyytyväinen: kaikki tuntui olevan okei.

Tunnelmat muuttuivat aika nopeasti talossa, ehkä jo heti seuraavana päivänä sen aamulenkki-fiilistely-postauksen jälkeen, kun jäin sovitusta vapaapäivästä huolimatta useiksi tunneiksi vahtimaan poikaa. Keskiviikkona en edes poistunut neljän seinän sisältä mihinkään, kun vahdin poikaa koko päivän. Suuremmaksi ongelmaksi alkoi kuitenkin muodostua se, että talosta alkoi loppua ruoka. Jääkaapissa ei vaan oikeasti ollut oikein mitään kananmunia lukuunottamatta, kuivakaapissa oli onneksi pastaa, niin sitä sitten keittelin pojalle. Olin aina ihan nälissäni, kun hommien loputtua lähdin kaupungille kiertelemään ja erityisesti ravintoloihin syömään. Lauantaina äiti viimein meni ruokakauppaan ja tuli takaisin lähinnä muropakettien kanssa.

Tunnelma muuttui aika paljon seuraavina päivinä. Sen lisäksi, että ruoka oli erittäin vähissä niin mun haluttiinkin yhtäkkiä ostavan omani, nainen suuttui mulle milloin mistäkin pikkujutuista, hänen suunnitelmansa viikonloppureissulle koillis-Italian Triesteen käsitti mm. kaikkien meidän kolmen nukkumisen samassa sängyssä… En tiedä oliko kyse rahapulasta vai muuten vaan epävieraanvaraisuudesta, ehkä kummastakin. Kaiken huippu oli kuitenkin se, kun musta haluttiinkin yhtäkkiä tehdä vuokralainen ja nainen valmisteli mulle sopimuksen, joka pitäisi ”allekirjoittaa äkkiä”. Pienellä tarkastelulla sen mukaan mun pitäisi maksaa 300 euroa kuussa sähköstä ja vedestä… Eilen koko tilanne räjähti käsiin ja muiden vihaistenvihaisten kommentin lisäksi sain kuulla, että jos en allekirjoita paperia äkkiä, niin mulla ei ole kohta mitään mitä voisin allekirjoittaa. Ja että hän muuten heittää mut ulos asunnosta.

En allekirjoittanut. Pakkasin puolessa tunnissa tavarat ja lähdin itse. Ei voi muuta kuin olla onnellinen, että on ystäviä tässä maassa. Sekä järjettömän sydämellisiä tuntemattomia ihmisiä, kuten eräs Ester, joka ruokki ja majoitti mut viime yönä. Nyt olen Firenzessä, katsotaan minne tie vie tästä eteenpäin.

“May it be a light to you in dark places, when all other lights go out.” – C.S. Lewis