Harkittua hiljaisuutta

Kolmenkympin rajapyykin jäätyä taakse, ajattelin, etten enää jää jalkoihin ja olen tärkeä osa ympärilläni pyörivää työelämää. Voi miten väärässä olinkaan.

Tämä blogi siis punoo tarinaa työstä, siihen liittyvistä asioista ja ajatuksia bisneksestä sekä arjesta työn ohella. Haluan aloittaa rikkomalla hiljaisuuteni, jota olen varjellut.

Luulen, etten itsekään tiedä, miksi olen päästänyt pienen äänen pääni sisään kertomaan, etten pärjää, etten ole tarpeeksi hyvä ja ettei asiakkaani luota minuun.

Olen tehnyt töitä koko aikuisuuteni ajan ja opiskellut työn ohessa, vaikka yleensä työskennellään opiskelujen ohessa. Toimin asiantuntijatehtävässä ja otan turpaan viikottain useamman kerran henkisesti, koska koen, etten ole tarpeeksi pätevä.

Tämä katala vaiva, jota kutsutaan huijarisyndroomaksi, on  valvottanut minua jo jonkin aikaa. Pohdin ympäri vuorokauden tekemisiäni, tekemättä jättämiäni ja sitä mitä mistäkin teostani seuraa tai on seuraamatta. Kun koitan nukahtaa, aivoni alkavat raksuttaa tasaisella tulituksella kaikkia epäonnistumisiani työelämässä. Oli ne sitten pieniä tai vähän isompia, kaikki lävähtävät vuorollaan eetteriin ja unille voi heittää hyvästit.

Myös päivällä tämä hiipii mieleeni ja kalvaa minua työpaikalla, kotimatkalla ja ilta-askareiden lomassa. Koitan purkaa ja jäsennellä ajatuksiani ajaessani töihib ja valmistautua henkisesti koitokseen. Jatkan tätä ajaessani töistä kotiin. Keskittymiseni on aivan kuralla, vaikka aiemmin saatoin syventyä tuntikausiksi asioihin ja hukata ajankulun.

Huijarisyndrooma on enemmän naisia vaivaava asia. Se saa ihmisen tuntemaan ona  suorituksensa huonoksi, itsensä epäonnistujaksi ja sitä uskottelee itselleen, että on vahingossa päässyt siihen, missä nyt on. Se myös syö pohjaa, jolle rakentaa uutta.

Oma huijarisyndroomani alkoi edellisessä työssäni ja pahentuu nykyisessäni. Löydän viikottain uusia asioita, joihin muut ovat tyytymättömiä minussa ja itseluottamukseni on aivan murskana. Olen aina ollut perfektionisti ja kaiken on oltava juuri eikä melkein. Niin teoriassa kuin käytännössäkin. Epätäydellisyys on aina ollut minulle epäonnistumista. Oli sitten kyse painovirhepaholaisesta asiakirjassa tai vajauksesta keräilykokoelmassa. Ei varmaan tarvitse edes tässä enempää avata, millainen siisteys- ja järjestysfriikki olen.

Olen edellisessä työssäni sanonut kokevani tilanteen vaikeaksi, mutta vaihdoin työpaikkaa melko pian asian esille tuonnin jälkeen. Nykyisessä työssäni olen kahdesti kuvaillut esimiehelleni tilanteeni, mitkä seikat johtavat tähän ja koittanut pysäyttää yhä vain kasvavaa lumipalloa.

Turhauttavinta on, etten koe saavani apua. Edellisen työpaikkani esimies pyysi minua olemaan sanomatta asioista hänen esimiehelleen, jottei tulisi negatiivista palautetta. Nykyinen esimieheni taas on kahdesti lupaillut ja kahdesti vetänyt maton jalkojen alta. Turhautumiseni varmasti välittyy ympäristööni. En jaksa olla puhelias ja en ole kiinnostunut miellyttämään muita, vaan vetäydyn pois sosiaalisista tilanteista. Tämä myös tekee minusta yksinäisen. Tavattoman hölmöä tiedän.

Olen todennut, että hiljaisuus antaa minulle rauhaa. Vastakaikua ja ymmärrystä ei heru, lupaukset ovat tyhjiä ja ruokkivat arvottomuuden tunnetta. Kun olen hiljaa, kukaan ei lupaa ja kukaan ei petä lupauksia. Kun olen taka-alalla, ei muiden turhautuminen kohdistu suoraan minuun. Hiljaisena pysyminen myös turvaa sen, ettei palautteeni kokemastani aiheuta lisää tyhjiä lupauksia. Hiljaisuuteni on siis turvaverkko, johon pudottautua.

Ymmärrän, että minun pitäisi nostaa kissa pöydälle, jotta asiat paranisivat. En vain uskalla ja kerään vasta voimia, jotta voisin olla vahva ja uskoisin, että kelpaan juuri epätäydellisen täydellisenä. Tästä hiljaisuuden rikkomisesta ja oman tilan tunnustamisesta on hyvä aloittaa.

Tavoittelen kehitystä, en täydellisyyttä. Siihen tähtään.