Perslihasten perässä!
Turha kai huudella perslihasten perään, kun pakaranparannusta enemmän näyttää maistuvan kaurakeksit – vai kuinka? Mutta tämä ei olekaan mikään kaurakeksikielteinen kankut kuntoon -blogi. Oikeastaan koko ahterini ei voisi vähempää kiinnostaa, jos siltä ei vaadittaisi nyt aivan erityistä kestävyyttä.
Jossakin niistä kirjoittajakoulutuksista, joissa olen ravannut niin vapaaehtoisesti kuin puolipakolla, niin vapaa-ajallani kuin duunin puolesta, lausuttiin ääneen tämäkin: ”Pöytälaatikkokirjoittelijan ja julkaisseen kirjailijan ero ei ole niinkään lahjakkuudessa vaan perslihasten kestävyydessä.” Tuskin oli mikään kouluttajan originelli aatos, vaan eri muodoissa tuo on kuulunut yhdestä jos toisestakin suusta.
Huonot perslihakset. Sellaiset minulla on. Niiden päällä kun istuu pahaisen tunnin, alkaa jo kihelmöidä ja tekisi mieli tehdä jotakin – mitävain. Kun perslihaksille sanoo, että siinähän jökötätte, kannattalette kroppaa, kunnes liuskoja on kymmenen, viisi, kolme tai edes yksi, perslihakset alkavat protestin. Ne lähettävät aivoille signaalia, että just nyt pitäisi lenkkeillä, vaikkei lenkkeilty ole sitten edellissyksyn. Just nyt pitäisi pestä ikkunat, puistella matot, ommella pudonneet napit paikoilleen ja paistaa pitsaa puolisolle. Just nyt. Ja aivot, nuo hupsut, ovat täysin persustan viekoteltavissa. Uskovat mitä vain heikot istumalihakseni niille supattavatkaan.
Katalista kankuistani huolimatta olen kirjoittanut melkoisesti tekstiä reilu kolmekymmenvuotisen elämäni aikana. Kaikenlaisten esseiden, esitelmien, tutkielmien ja lopputöiden lisäksi rustattu on sivukaupalla fiktiotakin. Runoja, novelleja, romaaninalkuja. Ja niitä on lähetetty eteenpäin. Nöyrin mielin olen pommittanut kustantajien posti- ja sähköpostilaatikoita. Usein vastaus on ”kiitos, mutta ei kiitos”, mutta toisinaan pidempikin. Parhaimmillaan vastaus on sisältänyt muokkauskehotuksia, parannusehdotuksia, kehuja, kritiikkiä, monisanaista pahoittelua siitä, ettei kustannusohjelmaan nyt vain sovi juuri tämäntyyppinen käsikirjoitus, mutta mielellään luettaisiin muuta tai muokattua.
Viimeksi eilen sain sellaisen vastauksen. Lähetettyä käsikirjoitusta kutsuttiin raakileeksi, mutta minua lahjakkaaksi. Tekstiäni mielenkiintoiseksi. Epäiltiin, että olen jo ehtinyt saada positiivista palautetta kilpailijafirmoista. Toivottiin sitä muuta tai muokattua.
Minä en ole kirjoittanut koskaan sivuakaan muuta tai muokattua – en kustantajille. En ole niin hassahtanut, että kuvittelisin tekstini olevan liian hyvää muokattavaksi. Ei toki. Kyllähän minä haluaisin editoida tekstejäni, kirjoittaa uutta, poistaa säälimättä höttökohdat. Mitään illusioita omien tuotosteni erehtymättömästä laadukkuudesta en elättele. Mutku ne perslihakset. Ne eivät vaan kestä.
Paitsi että nyt niiden on kestettävä! Eilen tulleen tsemppiviestin (sellaiseksi sen kustantajan monisanaisen ”kiitos, mutta ei kiitos” -viestin tällä kertaa tulkitsin) jälkeen vilkaisin kalenteriin. Seuraavat kolme kuukautta ovat töiden puolesta kevyimpiä muutamaan vuoteen. Nyt olisi aikaa treenata. Laittaa takapuoli koville. Katsoa, syntyisikö näppiksestä jotakin muuta tai muokattua. Koittaa kirjoittaa käsikirjoitus, josta olisi kirjaksi. Sitten joskus.
Kaurakeksejä on. Kirjoitettavaa on. Tavoite on.
Oi ahteri, kestäisit nyt!