Pohdin ja pelkäsin pitkään tän tekstin kirjoittamista. Kirjoitan sen silti. Nämä ovat minun kokemuksiani ja minulla on oikeus niistä puhua. Piste.

Ollessani vauva-ikäinen, vanhempani erosivat ja muuttivat erilleen. Kävin kuitenkin isäni luona aina välillä – hänhän ei halunnut mitään virallisia tapaamissopimuksia, että olisin hänen luonaan esim vuoroviikoin, vaan halusi että tapaa silloin kuin se hänelle sopii.

Hänestä ei ollut huolehtijaksi, se on todettava. Ruoka, jota minulle syötettiin, oli usein pilaantunutta, mutta pakko oli syödä tai en saanut sitten mitään. Kerran ruokapöydässä pelkäsin, rankaisuna minut suljettiin mökin vintille joksikin aikaa, en tiedä tarkkaan kauanko siellä olin. Muistan hakanneeni ovea kauhuissani. Sain usein luunappeja ja sanavarastoon kuului ”pitäisi antaa vyöstä”. Hänen luonaan piti olla pimeässä, koska sähköihin ja valoihin olisi mennyt rahaa. En saanut tyynyä, koska ihminen ei sellaista tarvitse.

Hän on ollut politiikan suhteen hyvin kiihkeä koko ikänsä – kaikkia ihmisoikeuksia vastaan. Naiset taas tuntuvat olevan hänen mielessään olemassa lähinnä miesten seksuaalisia tarpeita varten.

Pienenä opin, että on oltava hänen kanssaan samaa mieltä, kiltti ja kuuliainen. Hän on aina oikeassa, piste.

Opin lukemaan tilanteita ennalta, ettei hän hermostuisi. Hermostoni on vaurioitunut kaikesta kokemastani niin, että hätäännyn helposti. Äitinä minulle on vaikeita tilanteet, joissa lapseni hätääntyy – haluan auttaa häntä heti niin paljon kuin pystyn ja poistaa hänen hätänsä. En pysty katsomaan kenenkään lapsen pienintäkään hätää ilman että kyyneleet tulee silmiin.

Toisaalta, tämä kaikki on tehnyt minusta empaattisen, muita puolustavan ja hyvän ihmistuntijan. Toisaalta, pelokkaan, ja sellaisen, etten luota kehenkään.

Olen sosiaalinen luonne, mutta pelkään kaikkien ihmisten vahingoittavan minua, sen kanssa kamppailen paljon.

Olen käynyt vuosia terapiassa, siellä vihdoin tajusin ettei minulla ole mitään velvollisuutta pitää häneen mitään välejä. Isäpuoleni, kasvatti-isäni oli ainoa oikea isä, joka minulla on koskaan ollut. Hän antoi minulle rakkautta, jota en unohda koskaan. Rakkautta, jota biologinen isäni ei ole koskaan antanut.

Sisarukseni ovat hänen kanssaan väleissä, minä en. Heillä on ollut äitinsä silloin kun ovat lapsena olleet hänen luonaan, minä olen ollut yksin siellä, hänen vastuullaan. Veikkaan, että siksi olen kokenut pahaa enemmän, koska kukaan ei ole ollut vahtimassa.

Hän ei vielä aikuisenakaan kunnioita rajojani vaan tulee esimerkiksi kotiimme omin lupineen. Narsisti ei ymmärrä, etteivät toiset ihmiset ole hänen jatkeensa.

Äitiys on saanut minut elämään omaa lapsuuttani mielessäni ja sisäisen lapseni turvattomuus tulee esiin monessa tilanteessa. Silloin otan sen sisäisen lapseni syliin ja korjaan itseäni siinä samalla, kun olen vanhempi omalle lapselleni. Minun lapseni tulee aina olemaan turvassa ja rakastettu, siitä pidän huolen. 🩷

Otsikkokin sen kertoo, lauseen, jonka olen kuullut useasti haaveillessani lapsesta. Meille lapsi ei muutenkaan tipahtanut syliin ”tosta vaan”, vaikka tiedostankin, että moni kamppailee asian kanssa paljon enemmän kuin minä, niin silti. Meillä ei heti tärpännyt ja siinä vaiheessa nuo kommentit tuntuivat vielä pahemmalta.

Olen sitä mieltä, että asia ei kuitenkaan ole noin. Mistä tää mun diagnoosi ja oireet on tulleet? Lapsuudesta (koin biologisen isäni luona todella huonoa kohtelua, jota en voi antaa anteeksi, siitä ehkä joskus enemmän), koulumaailmasta, jouduttuani kouluväkivallan kohteeksi 9 vuoden ajan, ja myöhemmin elämässä parisuhteissa kokemastani väkivallasta.

Se, että joku tuon kokemani jälkeen ajattelee ja sanoo minusta noin, ei tunnu hyvältä. Mutta jos he tietäisivät paremmin, he tietäisivät myös, miten pitkään olen työstänyt itseäni, tunnetaitojani, mieltäni kaikin puolin. Uskallan sanoa, että minulla on todella hyvät tunnetaidot siirtää eteenpäin myös omalle lapselle. Ja se, että oon hakenut apua ja saanut diagnoosin, on vaan hyvä asia ja kertoo siitä, että haluan itsestäni huolehtia. Kuten jokaisen pitäisi. Moni elää elämäänsä hakematta apua, pärjäillen oireiden kanssa jotenkuten ja väittäen, ettei mitään hätää ole. Se ei tarkoita, ettei hätää tai avuntarvetta olisi..

Kuulin aikanaan hyvän sanonnan:

”Käyn terapiassa niiden takia, jotka eivät käyneet.”

Elämääni on matkan varrella sattunut monta ihmistä, jotka todella olisivat terapiaa tarvinneet, jotta asiat eivät olisi purkautuneet minun päälleni. Mutta jokainen voi vaikuttaa vain omaan käytökseensä ja huolehtia, ettei siirrä traumoja ja huonoa käytöstä eteenpäin. Ketään ei väkisin voi pelastaa.

Lopuksi vielä sanottava, että tavallaan ymmärrän mikä voi olla osan kommentoijien taustalla, aikanaan en hoitanut traumojani, vaan käytin alkoholia turruttaakseni tunteeni. Siitä seurasi vaan lisää pahaa ja täysi kaaos elämään. Nyt olen kuitenkin ollut raittiina jo vuodesta 2019 alkaen, eikä paluuta tuohon enää ole. Paljon olen joutunut jättämään ihmisiä elämästäni, mutta todella joskus on parempi yksin, kuin huonossa seurassa.

Teen kaikkeni näillä oppimillani taidoilla, että nämä traumat todellakin pysähtyvät minuun.