Hetken mielijohdahdus and we have a blogger

Joskus sitä ihmiselle tulee hetken päähänpistoja – oikein ällitällejä sanoisinko – joidenka seurauksena minäkin siis tässä teille tätä blogiani kirjoittelen. Totaalisen tietoteknisesti tumpelona lähdin nimittäin vain etsiskelemään jotain – edes jotain – inspiraatiota vanhan blogini ulkonäköön ja yhtäkkiä huomaan kirjoittavani tätä postausta, uudessa blogissani. Shiit.

Että moi nyt sitten, kaikille! Tässä olen nyt sitten arpastellut, että pitäisikö minun jotenkin esitellä itseäni vai vaan linkittää vanha blogini tähän siihen tyyliin, notta lue sieltä mitä haluat tietää, koska siellä se kaikki kumminkin on. Koska molempi on aina parempi (kuulemma), niin päätinkin tehdä kumpaisenkin (olenpas originelli, ihan itseänikin hämmästyttää tämä mielen vilkkaus ja ajatuksen kulku):

Minä olen siis kahdeksan lapsen äiti täältä Lounais-Pirkanmaalta (äsken vasta googlasin itsekin tuon sanahirviön, kun piti oikein miettiä missä sitä asutaankaan, maantieteellisesti ajateltuna) . Puhun, ajattelen ja järjestän paljon, mutta toisaalta minulta luonnistuu taitavasti kyllä asioiden päll ihmettelykin ja lahjakas loikoaminen. Me asutetaan tällaista joenmutkaa,  pusikkoa siis (kuten tätä meidän pajukkoista plantaasia useimmiten nimitän) ja talossa on kyllä (olevinaan) tilaa elämännälkäisten olla ja elää ,vaan jostakin joku raijaa meille jotain ihmeellistä roinaakin, jotka sitten ahtauttaa meidän ihmisten luontaisesti vapaata olemista ja elämistä. Onpa kumma!  Tämän torpan pihapiiri sekin on ottanut ja elänyt ihan itsekseen nähtävästi, mutta koitan minä siellä aina välillä olla vähän hippi. Olen täällä ollut vähänniinkuinaina kotiäitinä  (ja siinä taudissa at the moment jota ei muuten ääneen mainita, ettei housuihin rusahda terveiset per..siasta), mutta olen myös yrittäjä, joka on siis samalla minun työni. Tällä nimenomaisella hetkellä istun sohvalla kirjoittamassa tätä ja meillä on hyvin hiljaista. Se on todellakin sekä hyvä että huono uutinen tällä kertaa – hyvän siitä tekee se, että ei kuulu siis mitään mistään, ei siis mahanpohjiltakaan mitään murahduksia, mutta huonon tietenkin se klassinen seikka, että kaksivuotias ja viisivuotias leikkivät kahdestaan tuossa viereisessä huoneessa. Hups. No jos äiti vähän vielä kirjoittaisi.

Nyt lienee aika päättää tämä ensimmäinen harharetki kyhäelmä ja lähteä tarkastamaan katastrofialuetta eli sitä lasten valtaamaa huonetta. Jos on kysyttävää, niin kysy, jos on mielestäsi luettavaa, niin lue. Tuossa vielä tuo vanha osoite josta voi lukea tätäkin enemmän ja joka toki käy ja kukkuu edelleen : http://puhettajakuplia.blogspot.fi

Teitä tervehtien, Kupla