Kuolemantyöläisen viisi oppia
Työ ja ura ovat monille tärkeitä asioita – ja mikseivät olisi, nehän tuovat turvaa, sisältöä ja parhaimmillaan myös mielekkyyttä elämään sekä rakentavat osaltaan identiteettiä. Suomalaiset arvostavat työtä ja formaalia koulutusta erityisen paljon. Siksi ei olekaan ihme, että ihmiset ovat kiinnostuneita myös muiden työurista. Sosiaalisessa mediassa viime viikolla pyörinyt #firstsevenjobs-haaste sai myös minut muistelemaan, mitä kaikkea olenkaan työurallani kerennyt tekemään.
Arvostan suuresti teoreettista osaamista, mutta ihmisten parissa työskenneltäessä pelkät teoriat ja kirjallisuus eivät riitä. Some-haasteen myötä jäin pohtimaan, kuinka paljon olen työurani aikana päässyt oppimaan ja kehittämään itseäni. Tämän innoittamana päätin avata hieman tarkemmin sitä, mitä tehtäväni nimenomaan läheisensä menettäneiden sekä pian kuolevien parissa ovat minulle opettaneet. Asioita olisi ollut sadoittain, mutta tässä viisi minulle henkilökohtaisesti tärkeintä asiaa.
1. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa milloin tahansa. Tämä kuulostaa raadolliselta, eikä varmasti kukaan pysty eikä halua tiedostaa elämän ennustamattomuutta jatkuvasti. Arvaamattomuus ja tuntemattomuus aiheuttavat pelkoa, emmekä voi elää elämäämme jokaista hetkeä peläten. On kuitenkin hyvä muistuttaa itseään toisinaan siitä, että syöpä tai muu vakava sairaus ei välttämättä katso ikää taikka elintapoja tai henkirikoksen uhriksi joutuminen taloudellista tai sosiaalista asemaa. Vaikka jokin asia olisi tilastollisesti epätodennäköinen, se on kuitenkin mahdollinen. Elämän arvaamattomuuden tiedostaminen on auttanut minua priorisoimaan asioita elämässäni, keskittymään tärkeysjärjestyksessä korkealle asettamiini asioihin sekä muistuttanut siitä, että asioita ei kannata ottaa liian vakavasti.
2. Edelliseen liittyen: elämä ei ole hallittavissa. Ammatillisen taustani vuoksi tämä on ollut erittäin tärkeä muistutus minulle. Vaikka ohjaus- ja valmennusmaailmassa pyritään muistamaan plan B:t ja kehittämään varasuunnitelmia, taustalla on kuitenkin ajatus siitä, että olemme oman elämämme herroja ja rouvia – kun on tarpeeksi lahjakas/motivoitunut/kova tekemään töitä, lähestulkoon kaikki on mahdollista. En kiellä, etteikö monesti näin olisikin. Toivoisin kuitenkin muistettavan sen, että elämässä tulee vastaan myös asioita, joita ei pysty itse hallitsemaan tai joihin ei voi lainkaan vaikuttaa. Toki voimme aina valita oman suhtautumistapamme vastoinkäymiseen, mikä onkin äärimmäisen tärkeää.
3. Kuoleman tasa-arvoistava vaikutus. Tästä olen maininnut jo aiemmin, mutta aihe on niin tärkeä, että haluan ottaa sen uudelleen käsittelyyn. Jokainen meistä kuolee jonakin päivänä. Kuolema on yhteistä meille kaikille, ja kuolevaisuus yhdistää jokaikisen planeetallamme asuvan elävän olennon. Tärkeää on muistaa myös se, että ulospäin emme välttämättä näe lainkaan, mitä ihmisen pään sisällä ja kehossa tapahtuu. Naapurin ulkoisesti luksuselävää viettävä lady on saattanut juuri menettää ainoan tyttärensä auto-onnettomuudessa tai kylän pahimman juoruämmän mies on saattanut tappaa itsensä. Kuolema löytää meistä jokaisen.
4. Itsestä täytyy huolehtia. Tämä pätee ihan keneen tahansa, mutta erityisesti niihin, jotka työskentelevät haastavassa elämäntilanteissa olevien, läheisensä menettäneiden ja pian kuolevien kanssa. Emme ole kaikkivoipaisia. Samalla tavalla kuin lentokoneessa happinaamari on laitettava ensiksi itselle, myös auttamistyössä on ensiksi autettava itseään ennen kuin voi auttaa muita. On tärkeää löytää itselle sopivat tavat rentoutua ja voimaantua. Esimerkiksi luonnossa liikkuminen ja avantouinti ovat minulle sopivia keinoja siihen.
5. Kuolintavalla on merkitystä. En halua vähätellä tai nostaa korokkeelle jotakin erityistä kuolintapaa. Jokainen suru on surijalleen vuoren kokoinen, eikä surua voi verrata toiseen. Kuitenkin läheisen traumaattisesta kuolemasta toipuminen on yleisesti ottaen vaikeampaa ja vie kauemmin aikaa kuin ns. luonnollisesta kuolemasta toipuminen. Erityisesti kuolintavan äkillisyys, ennakoimattomuus ja väkivaltaisuus ovat tekijöitä, jotka vaikeuttavat toipumista. Jokainen määrittelee itse, millainen on hyvä kuolema. Omalla kohdallani toivon, että kuolisin iäkkäänä rauhallisesti, kivuttomasti ja niin, että ehtisin hyvästellä läheiseni.