Kummituksia vai harhaa?

Monilla ihmisillä on kokemuksia läheisensä läsnäolosta tämän kuoleman jälkeen. Kummittelulla tai yliluonnollisella ilmiöllä viitataan usein tällaiseen kokemukseen. Monet läheisensä menettäneet raportoivat esimerkiksi kosketuksen tai ilmavirran tunteesta iholla, epätavallisista äänistä, merkillisistä unista, eläinten epätavallisesta käyttäytymisestä, kellojen pysähtymisestä kuolinhetkellä tai erikoisista paikoista löytyneistä höyhenistä. Kokemukset ovat kokijalleen useimmiten myönteisiä ja lohdullisia. Vaikka kokemukset ovat yleisiä, aiheesta puhutaan todella vähän. Siksi monet surevat saattavat säikähtää kokemuksiaan. Useat ovat jopa hakeneet mielenterveydellistä apua, sillä pelkäävät olevansa sekoamassa. Moni ei edes uskalla puhua niistä, koska pelkää leimautuvansa hulluksi.

Englanninkielisessä maailmassa ilmiöstä käytetään termiä hallucination eli hallusinaatio. Hallusinaatiot liittyvät vahvasti kuolemansuruun ja ne vähenevät ajan kuluessa. Erään tutkimuksen mukaan puolisonsa menettäneistä yli 80 prosenttia oli kokenut hallusinaatioita kuukausi kuoleman jälkeen, kun taas vuoden päästä vastaavia kokemuksia oli enää noin puolella. Psykologian tieteenalan piirissä hallusinaatioiden ajatellaan johtuvan siitä, että läheisensä menettänyt ei ole vielä tottunut elämään ilman rakastaan. Ilmiötä pidetään siis mielen sisäisenä tuotteena, jonka taustalla ovat rakkaus ja kaipuu kuollutta kohtaan sekä vielä meneillään oleva sopeutuminen uudenlaiseen tilanteeseen.

Emme kuitenkaan voi tietää varmasti, mitä ilmiön takana todella on. Voi olla, että kyse on surevan sopeutumisprosessiin kuuluvasta luonnollisesta ilmiöstä. Kellojen pysähtymistä on selitetty sillä, että vainajan omaiset käsittelevät kelloa eri tavalla kuin sen menehtynyt omistaja. Toisaalta tiedän tapauksen, jossa useampi henkilö on raportoinut samasta hallusinaatiosta – he olivat istuneet yhdessä saman pöydän ääressä, kun talon kellarista oli alkanut kuulua askelia. Voivatko hallusinaatiot olla kollektiivisia? Entä miten selittää tapaus, jossa välittömästi erään ihmisen kuolinviestin saatuani löysin höyhenen eteisen matolta? Olin vieläpä siivonnut eteisen hetkeä aiemmin, mutta tällöin en ollut nähnyt höyhentä. Menehtynyt henkilö ei ollut läheiseni enkä täten surrut hänen kuolemaansa henkilökohtaisella tasolla, mutta olin ehtinyt olla hetken läsnä hänen elämänsä viimeisinä päivinä. Kenties kyse on sattumasta tai siitä, että merkityksellisenä hetkenä satuin yksinkertaisesti kiinnittämään huomiota sellaiseen asiaan, jota en jonakin muuna hetkenä olisi edes huomannut. Toisinaan – varsinkin meille erityisissä tilanteissa – etsimme merkityksiä mitä erilaisimmista asioista. Toisaalta emme voi täydellä varmuudella sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, että kyseessä olisi todella jokin yliluonnollinen ja selittämätön ilmiö.

Vaikka aiheesta puhutaan vain vähän, kiinnostusta sitä kohtaan esiintyy runsaasti. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että myös meillä Suomessa on alettu tutkia asiaa enemmän. Anna Liisa Aho kertoi vuoden 2016 Surukonferenssissa yhdessä Marja Kaunosen ja Mervi Blomin kanssa tekemästään tutkimuksesta, jossa tutkittiin naisleskien kokemuksia yliluonnollisista ilmiöistä puolisonsa kuoleman jälkeen. Aho ja Kaunonen ovat kirjoittaneet myös yhdessä Suvi Laihon kanssa tieteellisen artikkelin lapsen kuoleman jälkeen koetuista yliluonnollisista ilmiöistä. Myös Marja-Liisa Honkasalon vuonna 2013 käynnistynyt Mieli ja toinen -tutkimusprojekti kytkeytyy tematiikan äärelle. Kokemusten objektiivista todellisuutta ei liene mahdollista tutkia nykymenetelmin, mutta kenties tärkeämpää onkin se, pitääkö kokija itse kokemustaan totena.