Mitä sanoa, kun sanoja ei ole?
Läheisensä menettäneen kohtaaminen on monille vaikeaa. Saan toisinaan kyselyitä, miten tukea surevaa ja mitä hänelle kannattaa ja mitä ei missään nimessä kannata sanoa. Mitään yksiselitteisiä ohjeita ei ole, sillä sanat ovat hyvin tapaus- ja tilannekohtaisia. Sanoilla on myös omat rajoitteensa: Esimerkiksi oma ymmärryksemme sanojen sisällön merkityksestä ja tulkintamme toisen ihmisen äänensävyistä vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme toisen sanat. Sanojen kanssa ristiriidassa oleva nonverbaalinen viestintä voi aiheuttaa hämmennystä. Lisäksi on asioita, joille meillä ei yksinkertaisesti ole sanoja.
Yleensä tiettyjä sanoja merkityksellisempää onkin se, että on läsnä ja saatavilla. Kuunteleminen tai hiljaa oleminen yhdessä voi olla paljon merkittävämpää kuin sanat. Usein sureva ei edes muista yksittäisiä sanoja jälkikäteen kovin tarkasti, ellei niihin liity erityisen vahvoja tunteita – esimerkiksi tunnetta siitä, että surua mitätöidään tai sitä kunnioitetaan vahvasti. Koskettaminen, käden laittaminen olkapäälle tai halaaminen voivat osoittaa välittämistä enemmän kuin yksittäiset sanat. Omaan sanattomaan viestintään onkin hyvä kiinnittää huomiota, sillä luotaantyöntävä kehon asento tai tylsistyneen näköinen ilme saattavat herättää surevassa vain lisää ikäviä tuntemuksia.
Oikeita sanoja ei siis ole, mutta kuluneita ja tyhjänpäiväisiä fraaseja kannattaa välttää. ”Otan osaa” on yleisesti käytetty, mutta jotkut kokevat sen loukkaavana – eihän surusta voi ottaa osaa pois! ”Olen pahoillani” saattaa kuulostaa kömpelöltä suomalaisen korvaan. Yksi hyvä keino näiden kiertämiseen on ”Todella ikävää, että näin kävi…” -tyylinen lausahdus sekä voinnista kysyminen.
”Tiedän miltä sinusta tuntuu” on myös lausahdus, jota en suosittele sanottavan surevalle. Jokaisen suru on niin henkilökohtainen kokemus, että toinen ihminen ei kerta kaikkiaan voi tietää, miltä surevasta tuntuu. Kuolemansuruun vaikuttavat muun muassa surevan ja kuolleen välinen suhde ja sen läheisyys, surevan uskomukset, kokemukset ja tulkinnat asioista sekä moni muukin asia. Niin kauan kuin emme pääse toisen pään sisälle, emme voi täysin tietää toisen tuntemuksia. ”Uskon, että olet todella surullinen/murtunut/rikki” tai ”En voi kuvitella, miltä sinusta tuntuu, mutta haluan olla tukenasi” ovat parempia vaihtoehtoja.
Surua ei voi lohduttaa, puhaltaa tai laastaroida pois. ”Aika auttaa/parantaa haavat” pitää useimmiten paikkansa, mutta se harvemmin auttaa surevaa selviytymään surun kanssa. Myöskään suremisen kestoa ei kannata kommentoida tyyliin ”Vieläkö sinä suret/Etkö sinä enää sure?”. Luonnollisen kuoleman aiheuttama surutyön aktiivinen läpikäyminen voi kestää parikin vuotta, mutta suruajan pituus on siitä huolimatta hyvin yksilöllinen ja riippuu monista tekijöistä. Monet surevat myös pelkäävät nauraa, koska sen voidaan ajatella näyttävän ulospäin siltä kuin suru olisi loppunut. Nauraminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi surra. On tärkeää antaa ihmisen surra niin pitkään kuin surua riittää, mutta myös kannustaa nauramaan ja iloitsemaan elämän pienistä hetkistä.
Läsnäolon sekä sopivan sanallisen ja sanattoman viestinnän lisäksi on tärkeää, että surevaa ei jätetä yksin. On hyvä ottaa aktiivisesti yhteyttä surevaan. Ei myöskään pidä loukkaantua, vaikka hän ei aina vastaisikaan puheluihin tai jaksaisi nähdä. Palloa ei kuitenkaan kannata jättää surevalle tyyliin ”Ota minuun yhteyttä, jos tarvitset apua”, sillä usein sureva ei jaksa ottaa itse yhteyttä. Sureva kaipaa usein tukea myös konkreettisissa asioissa, kuten siivoamisessa, ruoanlaitossa ja kauppakäynneillä. Jos pystyt auttamaan näissä, tee se. Erityisen tärkeää on myös sovitusta kiinni pitäminen – turvallisuuden ja elämänhallinnan tunne voivat romahtaa, kun läheinen kuolee. Rutiinit ja pidetyt lupaukset auttavat turvallisuuden jälleenrakentamisessa. Lisäksi erilaisten sururituaalien harjoittaminen ja niissä tukeminen voivat olla toimivia tapoja tukea surevaa. Esimerkiksi konkreettinen tai virtuaalinen kynttilän sytyttäminen, haudalla tai vaikka kirkossa käyminen yhdessä ovat hyviä keinoja.
Myös ammattiavun piiriin ohjaaminen voi olla tarpeellista. Monilla paikkakunnilla on perusterveydenhuoltopalveluiden lisäksi kriisikeskuksia tai muita kriisipalveluita, seurakunnan palveluita sekä suru- tai vertaistukiryhmiä. Erittäin tärkeää on kuitenkin huolehtia myös omasta jaksamisesta, jotta ei itse väsy auttaessaan toista. Vaikka myötätuntouupuminen mielletään helposti ammattilaisten vaivaksi, se voi kohdata myös perheenjäseniä, ystäviä, sukulaisia, työtovereita tai oikeastaan ketä tahansa, joka auttaa toista. Riittävä lepo, terveellinen ruoka, liikunta ja ulkoilu sekä rentoutuminen esimerkiksi saunomalla tai meditoimalla auttavat surevan lisäksi myös surevan läheistä jaksamaan.