Onko vaikeneminen kultaa?

Keväällä 2013 istuin tietokoneeni äärellä ja katsoin YLE Areenalta Viimeiset sanani –dokumenttia. Dokumenttisarjan päähenkilön rooliin oli päässyt joukko suomalaisia ja hollantilaisia kuolemansairaita ihmisiä sekä heidän läheisiään. Olin odottanut dokumenttisarjan ulostuloa jo vuodesta 2008, jolloin Yle etsi osallistujia ohjelmaan. Tällöin sarjasta nousi suuri kohu, sillä jotkut eivät kokeneet kuolemaa sopivaksi aiheeksi televisioon. Mielestäni dokumentti oli kuitenkin tehty hyvällä maulla, osallistujia arvostaen ja kunnioittaen. Dokumenttisarjan katsottuani mieleeni jäi kuitenkin pyörimään yksi kysymys: miksi kuolema on meille tabu?

 

Palataan ajassa hieman taaksepäin. Aina 1900-luvun puolivälin kieppeille saakka kuolema oli tavallinen ja melko näkyvä osa ihmiselämää Suomessa. Useimmat kuolivat kotona. Ruumis pestiin yleensä itse omassa saunassa ja sitä säilytettiin kotona esimerkiksi aitassa tai asuinhuoneessa hautajaisiin saakka. Läheisillä oli mahdollisuus käydä katsomassa vainajaa ja sanoa hänelle hyvästit. Myös hautajaisjärjestelyt hoidettiin itse. Hautajaisissa arkun kansi oli usein auki, jotta kuolleen läheiset saivat mahdollisuuden hyvästellä vainaja vielä viimeisen kerran. Ennen lääketieteen kehittymistä lapsikuolleisuus ja tartuntataudit olivat yleisiä, ja esimerkiksi sota-aikana kuolinviestit rintamalta olivat lähes arkipäivää. Kuolema oli läsnä jokapäiväisessä elämässä. 

 

2010-luvulla kuolema on sen sijaan aika lailla piilossa meiltä. Suurin osa ihmisistä kuolee sairaaloissa tai hoitolaitoksissa. Vainajan ruumis kuljetetaan ruumishuoneelle, jossa se säilytetään hautajaisiin saakka. Ruumis ehostetaan niitä omaisia varten, jotka käyvät katsomassa rakastaan viimeistä kertaa – ja läheskään kaikki eivät tee tällaista visiittiä. Hautajaisjärjestelyt ulkoistetaan hautaustoimistoille. Kuolemisesta myös puhutaan usein kiertoteitse, kuten ”hän nukkui pois”, ”menehtyi” tai ”siirtyi ajasta ikuisuuteen”. Läheisensä kuoleman kohdanneiden kanssa tekemäni asiakastyö on osoittanut monien heistä kokevan, että kuolemasta puhuminen on suomalaisille vaikeaa. Pahimmassa tapauksessa ystävät ja tuttavat saattavat ryhtyä karttamaan surevaa – hetkellä, jolloin hän tarvitsisi tukea kenties enemmän kuin koskaan aiemmin elämänsä aikana! Uskoakseni useimmissa tapauksissa kyse on siitä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä, miten kuolemaan ja läheisensä menettäneeseen tulisi suhtautua. Tällöin vetäytyminen tilanteesta tai koko ihmissuhteessa voi tuntua helpoimmalta ratkaisulta. Aina edes ammattilaiset eivät osaa suhtautua kuolemaan tai puhua siitä. Esimerkiksi tuoreen artikkelin mukaan osa lääkäreistä välttelee kuolemasta puhumista potilaille, koska he itse kokevat sen liian vaikeana ja emotionaalisesti kuormittavana aiheena.

 

 

Ilokseni voin kuitenkin todeta, että viime vuosien aikana kuoleman tematiikan saralla on Suomessa myös tapahtunut paljon. Valtakunnalliset surujärjestöt ovat vuodesta 2009 lähtien järjestäneet vuosittain Surukonferenssin, jonka tavoitteena on muun muassa lisätä tietoa surusta ja surevan tukemisesta. Vuonna 2011 perustettiin Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seura, joka edistää suomalaista kuolemaan liittyvää tutkimusta sekä koulutusta akateemisesta tutkimuksesta käytännön työhön. Vuonna 2014 järjestettiin yhteisvastuukeräys, jonka teemana oli suomalainen saattohoito. Erityisesti tämän jälkeen saattohoito on saanut enemmän huomiota myös mediassa ja tuonut kuolemaa lähemmäs meitä. Monilla paikkakunnilla saattohoidon tukihenkilötoimintaa järjestävät tahot ovat saaneet toimintaansa mukaan yhä enemmän vapaaehtoisia saattohoidosta kiinnostuneita ihmisiä. Myös hoitoalan ammattilaisille järjestettävät saattohoidon täydennyskoulutukset ovat lisääntyneet. Kuolema on saanut näkyvyyttä myös keskusteluohjelmissa, kuten keväällä 2016 Ylen Perjantai-ohjelmassa. Lisäksi surevien tukemiseen ollaan parhaillaan kehittämässä hoitosuosituksia. Myös virtuaaliset muistopalvelut ovat yleistyneet, ja erityisesti Will Remember You -palvelu sai paljon mediahuomiota keväällä 2016.

 

Kuolemasta puhuminen on tärkeää, sillä kaikkien elävien olentojen – myös ihmislajin – kuolleisuus on 100 prosenttia. Jokainen meistä vetää jonakin päivänä viimeisen henkäyksensä. Useimmat meistä kohtaavat tätä ennen oman läheisensä – tai useidenkin –  kuoleman. Iästä, sukupuolesta, kielestä, kulttuurista, uskonnosta, asuinpaikasta, varallisuudesta tai ammatista riippumatta kuolema koskettaa meitä kaikkia. Tällä tavalla kuolema toimii ihmiskunnan tasa-arvoistajana, ja siksi aihe kuuluu meille kaikille. Haluan tämän blogin kautta olla osaltani viemässä eteenpäin kulttuurinmuutosta, joka vähentää pelkoa, edistää avointa keskustelua ja ehkäisee sellaista kärsimystä, jota surevat kokevat ympäristön ymmärtämättömyydestä ja pelosta johtuen. Toivon blogini myös edistävän ymmärrystä  siitä, että kuolema kulkee elämän rinnalla, ja auttavan ihmistä kulkemaan toisen rinnalla – myös vaikeina aikoina ja kuoleman kohdatessa. Puhutaan kuolemasta!