Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Kuolleiden määrä on noussut viime vuosien aikana hieman, mutta tasaisesti. Vuonna 2014 suomalaisten tyypillisimmät kuolinsyyt olivat verenkiertoelinten sairaudet – erityisesti sepelvaltimotauti – sekä kasvaimet. Myös dementiaan, tapaturmiin ja alkoholiperäisiin syihin kuolee moni suomalainen. Itsemurhia ja henkirikoksia tehdään sen sijaan aiempaa vähemmän. Se on hyvä uutinen, sillä ne ovat traumaattisia ja siten erityisen vaikeita menetyksiä kuolleen läheisille. Kaikkiaan kuolema koskettaa henkilökohtaisella tasolla satojatuhansia suomalaisia vuosittain.

Kuolema on itsessään raskas tapahtuma vainajan läheisille, sillä se aiheuttaa useimmiten valtavaa surua. Ihmiset reagoivat suruun eri tavoin. Sen voidaan kuitenkin luonnehtia muistuttavan psykologista kipua. Se voi aiheuttaa muun muassa erilaisia negatiivisia tuntemuksia, fyysisiä oireita sekä muutoksia ruokahalussa ja kognitiivisissa kyvyissä. Nämä voivat tietysti johtaa monenlaisiin vaikeuksiin, kuten lisääntyneeseen päihteiden käyttöön tai vakavaan ali- tai ylipainoon, millä voi olla mittavia seurauksia. Myös surun kesto vaihtelee ihmisestä ja tapauksesta riippuen. Kun on kyse ns. luonnollisesta kuolemasta, suru helpottuu yleensä kahden vuoden kuluessa menetyksestä. Toisaalta esimerkiksi yli puolet henkirikoksen uhrien omaisista ei toivu läheisensä kuolemasta vielä 2-10 vuodenkaan kuluessa. Tämä näkyy myös siinä, että henkirikoksen uhrien läheiset saattavat ottaa yhteyttä tukipalveluihin vasta jopa vuosikymmenten jälkeen läheisensä kuolemasta. Toisaalta tähän voi vaikuttaa myös esimerkiksi se, että kriisityötä alettiin kehittää Suomessa vasta 1990-luvun alkupuolella – moni on saattanut aikanaan jäädä kokonaan ilman apua ja tukea.

Suru onkin asia, joka useimmiten liitetään kuolemaan. Sitä ei siis sovi missään nimessä vähätellä! Harmillisen vähän kuitenkaan puhutaan kuoleman muista ”sivuvaikutuksista”. Ne ovat asioita, joita ammattilaisetkaan eivät välttämättä aina osaa ottaa huomioon läheisensä menettäneiden kanssa työskennellessään. Monissa ohjauksen teoreettisissa suuntauksissa painottuu kokonaisvaltainen näkökulma, jonka tarkoituksena on kartoittaa ohjattavan elämäntilanne mahdollisimman monipuolisesti. Esimerkiksi sosiodynaamisen ohjauksen kehittäjä R. Vance Peavy on kehittänyt elämänkenttä-menetelmän juuri tätä tarkoitusta varten. Tällaisen näkökulman laajamittaisempi hyödyntäminen olisi mielestäni perusteltua myös läheisensä menettäneiden (ja itse asiassa todella monen muunkin kohderyhmän) kanssa.

Mitä kaikkea läheisen kuolema sitten voi aiheuttaa?

1. Muutokset identiteetissä

Yksilötasolla läheisen kuolema voi olla elämää todella voimakkaasti järisyttävä kriisi. Se voi muuttaa muun muassa elämän perusarvoja ja suhtautumista asioihin. Se voi vaikuttaa ihmisen identiteettiin kokonaisvaltaisesti tai vain joiltakin osin – esimerkiksi ihmisen uskonnollinen identiteetti saattaa James Marcian identiteetin kehittymisen teorian näkökulmasta katsottuna taantua jo saavutetun identiteetin tasolta takaisin identiteetin etsintävaiheeseen. Esimerkiksi voimakkaasti uskonnollinen ihminen saattaa traumaattisen kuoleman kohdatessa alkaa kyseenalaistaa uskoaan ja pohtia uudelleen omia näkemyksiä uskonasioista. Myös ainoan lapsensa tai vaikkapa sisaruksensa menettänyt voi käydä suuria pohdintoja siitä, voiko hän enää kutsua itseään äidiksi, isäksi, siskoksi tai veljeksi. Yleistä on lisäksi kokemus ”menetetystä tulevaisuudesta” ja siitä, että ei voi esimerkiksi nähdä lapsensa varttuvan, saada lapsenlapsia tai ei ole ketään huolehtijaa sitten, kun itse on vanha.

2. Muutokset sosiaalisissa suhteissa

Surun lisäksi kuolema saattaa ravistella vainajan läheisten sosiaalisia suhteita. Esimerkiksi perheenjäsenen kuolema vaikuttaa aina perheen sisäiseen dynamiikkaan ja rooleihin; kuka huolehtii jatkossa lapsen kuskaamisesta urheilutreeneihin? Miten perheenjäsenten roolit jakautuvat uudelleen, kun perheen ”hauskuuttajaa” ei enää ole? Samalla tavalla kuolema vaikuttaa koululuokkaan, kaveripiiriin, työyhteisöön ja oikeastaan kaikkiin sosiaalisiin yhteisöihin, joissa toimimme. Muut eivät myöskään aina osaa suhtautua surevan ihmiseen, jolloin aiempi lähipiiri saattaa etääntyä tai kaikota ympäriltä jopa kokonaan. Voi myös käydä niin, että sureva itse karkottaa muut ihmiset ympäriltään – joko tarkoituksellisesti tai tarkoittamattaan. Toisaalta kuolemansuru voi myös tuoda lähipiiriin kokonaan uusia ihmisiä tai tiivistää aiemmin väljiä ihmissuhteita.

3. Taloudellinen asema

Kuoleminen on kallista. Hautajaiset ja niihin liittyvät kustannukset voivat nousta suuriksikin; hautaustoimiston palvelut, hautapaikka ja -kivi tai tuhkauskustannukset, hautajaistarjoilut, hautajaisvaatteet ja muut välttämättömyydet voivat tuoda lompakkoon useiden tuhansien eurojen loven. Hautauskulut toki maksetaan pääsääntöisesti kuolinpesästä, jos on varaa. Vainajan ollessa vähävarainen myös sosiaalitoimisto, ammattiliitto tai muut tahot voivat myöntää avustusta hautauskuluihin. Jos vainaja vietti ennen kuolemaansa pitkiä aikoja sairaalassa, myös hoitokustannukset tuovat kuluja. Kenties suurimman haasteen taloudelliseen asemaan tuo se, jos kuollut oli perheen huoltaja ja toi leipää pöytään. Tällöin kuolema vaikuttaa suoraan perheen käytettävissä oleviin tuloihin myös tulevaisuudessa. Tietyissä tapauksissa perheelle voidaan myöntää leskeneläkettä tai lapseneläkettä. Myös työnantajan ryhmähenkivakuutuksesta voi olla apua. Taloudelliseen asemaan vaikuttaa luonnollisesti myös se, jos kuolleen läheiset joutuvat olemaan sairauslomilla pitkiä aikoja. Erityisesti traumaattisissa menetyksissä kuluja voivat lisätä terveyden- ja sairaanhoitokulut (esimerkiksi pitkät psykoterapiaprosessit), minkä lisäksi työkyvyttömyyseläke voi tulla kysymykseen. Toisaalta tilanne voi olla sellainenkin, että vainajalla oli paljon omaisuutta ja rahaa. Tällöin hänen perillistensä taloudellinen asema voi kohentua suurestikin.

4. Julkisuus

Kuoleman yksityisyydestä ja tabu-asemasta huolimatta – ja kenties juuri siksi – se on asia, joka hätkähdyttää useimpia ihmisiä. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla koko kylä tietää – tai ainakin luulee tietävänsä – varsin nopeasti, kuka on kuollut, miten ja milloin. Huhut, juorut, sipinät ja supinat sekä uteliaiden kyselyt voivat tuntua läheisensä juuri menettäneeltä raskaalta. Vielä haastavampi tilanne on niillä, joiden läheinen on kadonnut ennen kuolemaansa, kuollut onnettomuudessa tai henkirikoksen uhrina. Näistä tapauksista usein uutisoidaan näyttävästi mediassa, minkä lisäksi erilaiset keskustelupalstat ja sosiaalinen media voivat täyttyä nopeastikin erilaisista spekulaatioista. Media saattaa kärkkyä läheisensä menettäneitä haastatteluiden perässä. Julkisuus on useimmille outo ja uusi tilanne, ja suruaikana se voi viedä voimia entisestään.

Ihmisestä ja tapauksesta riippuen kuolema voi aiheuttaa paljon muutakin. Menehtyminen pitkäaikaiseen sairauteen voi syödä läheisen voimavaroja hyvin runsaasti. Erityisesti itsemurha, henkirikos, äkilliset onnettomuudet ja muut traumaattiset kuolemat voivat nimensä mukaisesti traumatisoida kuolleen läheisiä pahasti. Seurauksena voi olla jopa traumaperäinen stressihäiriö (PTSD) tai muita vakavia psyykkisiä vaikeuksia. Ne voivat myös aiheuttaa suurta häpeää, syyllisyyttä ja muita ikäviä tuntemuksia. Henkirikostapauksissa läheisensä menettäneiden tuskaa lisäävät pitkät oikeudenkäyntiprosessit ja siihen liittyvät asiat. Perinnönjako voi aiheuttaa katkeriakin riitoja ja jopa välirikkoja perheen ja suvun sisällä. ”Paranormaalit kokemukset” tai ”hallusinaatiot” – miksi ilmiöitä nyt halutaankaan kutsua – ovat yleisiä läheisen kuoleman jälkeen, mutta voivat aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta siitä, onko menettämässä lopullisesti järkensä.

Kaikkiaan läheisen kuolema voi vaikuttaa ihmisen elämään valtavan kokonaisvaltaisesti. Vaikka tässä kirjoituksessani näkökulmani on melko pessimistinen, on hyvä muistaa, että kuolemalla on useimmiten myös positiivisia vaikutuksia ihmiseen. Esimerkiksi arvomaailman ja identiteetin selkiintyminen ja syveneminen ovat eräitä trauman jälkeisen kasvun ominaispiirteitä. Ennen kaikkea lähipiirissä tapahtunut kuolema valmistaa ja auttaa meitä kokemaan ihmisyyden ja ihmiselämän monimuotoisuutta sekä muistuttaa elämän hauraudesta ja rajallisuudesta.