Ammatti ja työ ovat suomalaisille tärkeitä asioita, jotka työelämän muutoksista huolimatta vaikuttavat edelleen vahvasti identiteetin muotoutumiseen. Määrittelemme itseämme ja toisiamme paljolti sen mukaan, millainen koulutustausta meillä on ja mitä teemme työksemme. Jos tapaamme vanhan tutun, haluamme usein ensimmäiseksi tietää, millainen on hänen asemansa työelämässä.

Olen blogissani kirjoittanut paljon siitä, kuinka kuolema on meille länsimaalaisille tabu. Sitä pelätään, eikä siitä osata tai uskalleta puhua. Olen saanut huomata asian myös omakohtaisesti työni puolesta – työskentelenhän henkirikoksessa läheisensä menettäneiden tukijärjestössä ja vapaa-ajallani kohtaan saattohoidossa olevia syöpäpotilaita ja heidän läheisiään. Uusia ihmisiä tavatessani keskustelu kääntyy usein luontevasti työhön. Vaikka se on helppo aihe small talkin käynnistämiseen, minusta on tullut hieman varovainen kertomaan työstäni. Monesti ihmiset tuntuvat kauhistuvan ja vaivaantuvan kertoessani työstäni. Olenkin saanut monenlaisia kommentteja näissä tilanteissa.

Kun kerron työstäni, saan monesti vastaukseksi täyden hiljaisuuden. Usein sen jälkeen puheenaihe vaihtuu kokonaan. Toisinaan kommentoija saattaa nopeasti todeta ennen puheenaiheen vaihtumista, että ”hieno juttu” tai ”teet tärkeää työtä”. Tämä on tietysti ihan okei. Yleensä en kuitenkaan ole tässä vaiheessa vielä ehtinyt kertoa varsinaisista työtehtävistäni yhtään mitään. Keskustelukumppani ei voi tietää, toiminko järjestössä porrassiivoojana ja kahvinkeittäjänä vai tapaanko päivittäin kymmeniä läheisensä menettäneitä kasvotusten – ja totuushan on jotakin näiden kahden ääripään väliltä. Joskus keskustelukumppani vaikuttaa suorastaan järkyttyneeltä, jolloin vaihdan itse puheenaihetta. En halua tieten tahtoen aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä.

Toinen yleinen kommenttini työstäni on ”huh miten rankkaa, miten sä pystyt tekemään tuollaista” tai ”musta ei olisi tuohon”. Ja se on varmasti ihan totta – kaikista ei ole kaikkeen. Eikä tarvitse ollakaan! Minustakaan ei olisi työskentelemään insinöörinä tai kirurgina, ja siihen on monia syitä. Jokaiselle meistä muotoutuu omanlaisensa ura- ja elämänpolku, johon vaikuttavat lukuisat eri tekijät.

Toisinaan kuolematyöntekijöiden saamat kommentit ovat vähän omituisia. ”Oletko sä tappanut jonkun?” tai ”miten voit työskennellä kuolleiden/rikollisten kanssa?” -tyyliset kysymykset kertovat kuitenkin lähinnä siitä, että henkirikos on sanana hyvin voimakas. Jotkut ihmiset häkeltyvät siitä niin kovasti, että keskittyminen herpaantuu käsitteen kuulemisen jälkeen. Tällöin tulee helposti väärinymmärryksiä. Ja todettakoon vielä, että ei – en ole tappanut ketään.

Parhaat työstäni käymäni keskustelut ovat sellaisia, joissa toinen osapuoli suhtautuu kertomaani asiallisesti ja on aidosti kiinnostunut siitä, mitä teen. Onneksi olen päässyt käymään paljon näitäkin keskusteluja! Se kuitenkin vaatii kykyä olla säikähtämättä ajatusta kuolemasta ja surusta. Näissä tilanteissa kerron mielelläni työstäni. Sen jälkeen keskustelu siirtyy useimmiten kuin itsestään muihin aiheisiin.

Ammattilaisena minulle on ihan ok, että kaikki eivät tiedä, miten työhöni tulisi suhtautua. Minä kyllä kestän sen. Ymmärrän, että se voi olla vaikea asia monille, jotka eivät ole tottuneet puhumaan kuolemasta tai jotka ovat sulkeneet silmänsä ja korvansa koko asialta. Minusta tuntuu kuitenkin pahalta niiden ihmisten puolesta, jotka ovat juuri menettäneet läheisensä ja saavat osakseen vastaavanlaista vastaanottoa ympäristöstään. Surun koskettaessa henkilökohtaisella tasolla lähiympäristön ihmisiltä saatava tuki on äärimmäisen tärkeää. Tarvitsemme enemmän rohkeutta kuoleman ja surun kohtaamiseen!