Suru on luonnollinen ja inhimillinen reaktio menetykseen. Surevasta puhuttaessa tarkoitetaan usein ihmistä, jonka läheinen on kuollut. Läheisen kuolema onkin lopullisuutensa vuoksi kaikkein merkittävin surua aiheuttava tapahtuma. Edellisessä postauksessani kirjoitin lemmikin kuolemasta ja siitä, kuinka myös eläimen kuolema voi aiheuttaa surua. Erilaiset asiat aiheuttavat surua eri ihmisille, ja nykykäsityksen mukaan myös surutyön eteneminen ja suremisen tavat ovat yksilöllisiä. Suru voi näyttäytyä niin emotionaalisina, kehollisina, kognitiivisina kuin behavioraalisinakin toimintoina.

Vaikka kuolema onkin kaikkein totaalisin surun aiheuttaja, on hyvä muistaa, että monet muutkin menetykset voivat aiheuttaa surua. Esimerkiksi eroaminen puolisosta, potkujen saaminen tai ystävyyssuhteen kariutuminen ovat yleisiä surun aiheuttajia. Suruneuvonnan ja -terapian johtaviin kansainvälisiin asiantuntijoihin lukeutuva Kenneth J. Doka on tuonut esiin myös muutamia kuolemaan läheisesti liittyviä surun aiheuttajia. Rakkaan ihminen muuttuminen toisenlaiseksi voi aiheuttaa läheisille suurta surua. Esimerkiksi jotkut sairaudet aiheuttavat muutoksia aivorakenteissa, minkä vuoksi ihmisen koko persoonallisuus muuttuu. Tällöin tuttu ihminen voi alkaa tuntua vieraalta ja jopa ”menetetyltä”. Myös ennakoiva suru on yleistä. Sillä tarkoitetaan sitä, että surraan sellaista ihmistä, joka ei vielä ole kuollut. Esimerkiksi kuolemansairaiden läheiset saattavat jo etukäteen surra läheisensä pian koittavaa kuolemaa. Surua voi aiheutua myös siitä, että sellainen ihminen, jota ei ole koskaan edes tavannut, kuolee. Esimerkiksi julkkiksen kuolema voi koskettaa paljon laajempaakin joukkoa kuin vain hänen lähipiiriään. Myös esimerkiksi netissä solmitut tuttavuudet voivat muodostua syvällisiksikin, ja nettitutun kuolemaa voi surra, vaikka ei olisikaan koskaan edes tavannut häntä kasvotusten.

Surusta puhuttaessa on erityisen tärkeää muistaa äänioikeudeton suru. Siinä on kyse surusta, jota ihmisellä ei ole sosiaalisesti tunnustettua oikeutta surra. Voi olla myös niin, että ihminen ei uskalla tuoda suruaan esiin. Äänioikeudettomasta surusta kärsivä ihminen ei voi surra julkisesti eikä juuri saada sosiaalista tukea. Tällainen suru on yleistä sellaisissa kuolintapauksissa, joissa menehtynyt on esimerkiksi entinen kumppani, salarakas tai homoseksuaalisessa suhteessa eläneen kumppani. Ilmiö voi koskea myös esimerkiksi työntekijöitä, joiden läheinen asiakas on kuollut. Samalla tavalla työntekijän kuolema voi koskettaa hänen asiakkaitaan. Toisinaan myös kuolintapa voi aiheuttaa äänioikeudetonta surua: Esimerkiksi itsemurha- ja henkirikostapaukset tai AIDS-kuolemat saattavat olla niin suuria tabuja, että niistä ei uskalleta puhua.

Surun luokittelu ei välttämättä tunnu kovin mielekkäältä. Kuitenkin se voi auttaa sekä surevia että heidän parissaan työskenteleviä ymmärtämään surua paremmin ilmiönä. Muun muassa komplisoitunut suru on Suomessa hyvin tunnettu ja tunnistettu surun muoto. Myös pitkittyneen surun häiriön diagnostiset kriteerit ovat tulossa ICD 11 -tautiluokitukseen.  What’s your grief? -sivusto esittelee lisäksi joukon epävirallisempia surun muotoja. Viivästyneellä surulla tarkoitetaan surua, jossa oireet tulevat esiin vasta pitkän ajan jälkeen tapahtuneesta. Kumulatiivisesta tai ylikuormittavasta surusta puhutaan, kun ihmisellä on monta surua yhtä aikaa. Vanhat sanonnat ”it never rain but it pours” ja ”ei vahinko yksinään tule” kuvaavat hyvin tilannetta, jossa kesken yhden surutyön rinnalle tulee muita suruja surtavaksi. Lähipiirissä tapahtuvat peräkkäiset kuolemantapaukset ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta tilanteesta. Toissijaisella menetyksellä tarkoitetaan sitä, että surua ei aiheuta ainoastaan läheisen välitön kuolema, vaan myös sen välilliset vaikutukset. Surua voi aiheuttaa vaikkapa se, että ei ole enää ketään vastaamassa suvun historiaa koskeviin kysymyksiin tai jakamassa arkipäivän kuulumisia. Surutyötä voi joutua tekemään myös esimerkiksi siksi, että joutuu läheisen kuolemasta aiheutuneen taloudellisen tilanteen heikkenemisen vuoksi esimerkiksi luopumaan omasta kodista. Yleistä on myös kollektiivinen suru. Se tarkoittaa sitä, että sama suru koskettaa isompaa ihmisjoukkoa, kuten työyhteisöä, koululuokkaa, kaupunkia tai valtiota. Esimerkiksi sodat, luonnonkatastrofit ja terrori-iskut ovat yleisiä kollektiivisen surun aiheuttajia.

Jo aiemmin mainitun Kenneth J. Dokan mukaan surutyöntekijöiden keskuudessa haasteena on se, että kaikki surevien kanssa työskentelevät eivät ole päivittäneet tietojaan surusta. Surututkimuksessa on viimeisen parin vuosikymmenen aikana otettu valtavia harppauksia eteenpäin. Surun vaihemalli on nykytiedon mukaan vanhentunut lähestymistapa suruun, ja nykyään painotetaankin surun ja suruprosessin etenemisen yksilöllisyyttä. Olennaista on myös se, että kahden läheisen ihmisen välinen kiintymyssuhde ei katkea kuolemaan, vaan muuttaa muotoaan. Erityisesti kriisi- ja traumapsykologian uranuurtaja Soili Poijula on tuonut Suomeen tietoa surun teoreettisten näkökulmien muutoksista. Toivonkin, että päivitetty tieto on tavoittanut mahdollisimman paljon meitä pohjoisen ihmisiä. Surevat ansaitsevat parasta mahdollista tukea ja apua!