Nenäpäivä oli viime kesän kirja. Se jota luin puistossa aurinkorasvaa niskassa ja sivujen välissä, Kelan vuoronumeroa hypistellessä ja linja-auton peräpenkillä. Se odotti minua laukun pohjalla ja tartuin siihen, kun sopiva hetki sattui. Kesäkirja saa jäädä kesken viikoiksi tai sitä voi lukea joka päivä muutaman sivun eteenpäin ja se muistuttaa myöhemmin juuri siitä kesästä. Nyt kun kevät yrittää puskea läpi likaisten ikkunoiden, mutta katoaa ennen kuin ehdin kaivaa aurinkolasit varastosta, on hyvä muistella mieleenpainuneita kesäkavereitani.

Vuoden 2011 kesäkirja oli Naisten etsivätoimisto nro 1- Mma Ramotswe tutkii. Sitä luin Turkissa neljänkymmenen asteen lämmössä, ja parasta oli kun kirjan välistä tipahti kuumalle hiekkarannalle aikaisemman lainaajan jäljiltä jäänyt turistikuva keskeltä Suomen kylmintä talvea. Uusi kirjanmerkki viilensi lähes yhtä paljon kuin rantabaarin ilmaiset juomat. Kolme vuotta sitten muistan lukeneeni Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genetsaretin järvessä-kirjaa nurmikolla samalla polttaen taas kerran selkäni.

Nenäpäivä ihastutti ensin hauskalla kielellä ja hölmöllä Irma-mummelilla, mutta lopulta ärsytti epätasaisella tahdilla ja loputtomilla metaforilla. Kuin olisi autoa välillä kiihdyttänyt kahdensadan kilometrin tuntivauhtiin, sitten syönyt kolme litraa halpaa vaniljajäätelöä ja taas kuin vuoden 2012 kesä yllättänyt muutamalla hellepäivällä ja hurjalla rankkasateella. Kuin olisin jossain vaiheessa kyllästynyt… Kirjan luettuani en oikein osannut sanoa, olisinko arvostellut kirjaa hyväksi vai huonoksi. Huomasin kuitenkin hihitelleeni noloille tilanteille ja miettineeni, mitä jos minäkin jossain vaiheessa kaipaan niin paljon muita ihmisiä ja seikkailuja, että minun täytyy lähteä etsimään niitä vieraiden ihmisten ovilta.