Täällä tuoksuu meri
Seuraa kuvapostaus eräästä viikonlopusta Narragansettin kaupungisssa, Rhode Islandin osavaltiossa.
Käymme Narragansettissa usein, sillä siellä asuu Josh-aviomieheni täti ja serkut. Kuva on otettu talon terrassilta. Laskuveden aikana ihmiset käyskentelevät tässä lahdessa metsästäen varpaillaan simpukoita. Atlantin valtameri on kaikkialla, talot aivan sen rannalla ja maasto on pannukakku-tasaista.
Surku oli mukana totta kai. Ajomatkamme Rhode Islandiin kesti ruuhkien vuoksi suunnitellun kolmen tunnin sijaan yli viisi tuntia. Pienen koiran vatsa ei pitänyt äkkinäisistä pysähdyksistä, joten noin puolivälissä tyyppi päätti ryhtyä matkapahoinvoivaksi. Saavuttuamme perille vaihdoin ensimmäisenä sortsini yöpuvunhousuihin ja kysyin jos saisin pestä vähän pyykkiä.
Ensimmäinen illallinen. Olen syönyt heidän luonaan hummereita useasti, tarvitsen vieläkin joka kerta opastusta mitkä osat kannattaa syödä ja miten. Homma on myös yllättävän sottaista.
Ensimmäisen illan nuotio, johon heitettiin muun muassa vanha lipasto. Lieskan koosta voi päätellä ettei ole erikoista jos nuotiohetken aikana paikalle saapuu tai soittaa palokunta, mutta vain varmistaakseen että tuli on kontrollissa ja tarkoituksella tehty.
Tämä kuva on pilkkopimeyden vuoksi lähes arvoitus, mutta voit yrittää etsiä laiturin, veneen, kaksi ihmistä lähettämässä sydämen mallisen kiinalaisen lyhdyn matkaansa ja vastarannan talojen valot.
Seuraavana aamuna kävin Surku-pennun kanssa pitkällä kävelyllä Narragansettin kaupungissa. Merentuoksu ympäröi ja Surku ihmetteli lokkeja. Yritän opettaa Surkua juoksemaan hihnassa, silleen nätisti minun rinnallani. Prosessi on varmasti sivustakatsojille melko viihdyttävää katseltavaa. Usein askellus muistuttaa koiran sijaan pupua. Lounaan jälkeen siirryttiin koirarannalle. En osannut odottaa miten ihana paikka olisi. Ranta täynnä onnellisia koiria! Miinus Surku. Sillä Surku ei pitänyt merestä ja uimisesta ei sitten ollenkaan. Kävelimme Surkun kanssa mereen, jossa muut ihmiset (reippaasti uivien koiriensa kanssa) kannustivat vain päästämään pennusta irti, kyllä se siitä alkaa polskuttamaan! Näin siis teimme ja Surkun ensin raapaistua punaiset, syvät naarmut vatsaani ja käsivarsiin, ui suoraan takaisin rantaan. Siellä lämmiteltiin tovi pyyhkeen sisällä.
Surku (toivuttuaan kamalasta uintikokemuksestaan) seuraili tyytyväisenä muiden koirien touhuamista ja syöksyilyä mereen. Olen kyllä toiveikas että kyllä hänestä vielä merikoira saadaan. Tyyppi ui todella hyvin ja ”varpaiden” väleissä on vielä räpylätkin!
Ei Narragansettin alue ihastuksena ole ihan hatusta vedettyä. Vähän matkan päässä on ranta, jossa Moonrise Kindom kuvattiin. Wes Andersson approved! Tämä majakka on myös elokuvassa, mutta vähän tyyliteltynä, sillä Wes Andersson details, details, details.
Surku ei ymmärtänyt ettei jokainen pyyhe ole tarkoitettu hänelle.
”Pyyhe-valtaaja” iskemässä vaivihkaa takaapäin. Aluevaltaus aloitetaan antamalla koiranpentusuukkoja ja vetämällä hampailla vähän hiuksista.
Toisella rannalla talosta on ultrasuosittu ”Matunuck Oyster” -ravintola. Sinne matkustettiin veneellä. Ensin tarkistettiin koska on lasku -ja nousuveden aika. Kello kahdeksan illalla näytti turvalliselta, silloin veneen pohja ei ottaisi kiinni laskuveden aikana pinnasta pilkottaviin kiviin (tai juuri pinnan alla piilossa oleviin!) eikä veden pinta olisi vielä niin korkea, ettemme mahtuisi kulkea sillan ali. Ravintola ei ota varauksia ja odotimmekin pöytää yli tunnin. Ei haitannut, vuoromme tullessa alkupalojen osterit ja pääruoka ”pistachio crusted Atlantic cod” oli taivaallisen hyvää. Heidän nettisivujaan tutkaillessa käykin ilmi että ravintola on valittu useasti yhdeksi Amerikan parhaista kalaravintoloista.
Sunnuntaiaamuna harrastin jälleen Surkun kanssa juoksukoulua. Hitaan aamupalan jälkeen lähdimme taas rannalle, jättäen tällä kertaa vettävihaavan koiramme kotiin. Pojat halusivat nyt lokaatioon, jossa aallot olisivat jättimäiset. Kävellessämme pitkin rantakatua kuulimme hengenpelastajien kuulutuksia ”keltaisesta” varoituksesta. Virtaukset olisivat siis melko voimakkaita. Aallot näyttivät valtavilta ja ihmiset poikkoilivat niiden mukana vailla minkäännäköistä omaa kontrollia. Perillä pyyhkeellä loikoillessa aurinko paahtoi niin kuumasti että veteen oli mentävä. Aaltojen myllertäessä minua kohti käännyin niitä päin sivuttain, muuten olisin kaatunut maahan niiden mukana. Tiesin että niiden voimakkuus helpottaisi jos menisin rohkeasti syvemmällä… Mutta siellä oli laumoittain ihmisiä, aaltojen armoilla. Liikaa ihmisiä. Entä jos jonkun jalka osuisi minuun. Jäin rantaveteen istumaan, joka aallon jälkeen uppouduin syvemmälle hiekkaan.
Jäin rannalle soittelemaan.
Tuntui yhtä kumiselta miltä näyttääkin.
Bisous,
Pumpuli
Kuvien kaikki oikeudet: Emma Graef