1300km Charlestoniin
Voin vetää yhden pois bucket listaltani, nimittäin etelävaltioissa on nyt käyty!
Seuraa hyvin kuvainnollinen tarina road tripistä Charlestoniin, Etelä-Carolinaan.
Matka tosiaan tehtiin autolla, yli 1300km per suunta! Taas saa ihmetellä kuinka kookas maa Yhdysvallat on. Ja tässä mentiin vain kuuden osavaltion lävitse ennen Etelä-Carolinaan saapumista (New York, New Jersey, Philadelphia, Maryland, Virginia, Pohjois-Carolina.)
Tämä hullu matkustus tehtiin mieheni serkun häiden vuoksi.
Tätä 1300km-matkaa-per-suunta ei tarvitse tehdä autolla koskaan uudestaan.
Matka alkoi helmikuisena torstaina aamuyhdeksän tiennolla anopin ja tämän kihlatun kurvattua asuntomme eteen. Pysähdyimme sushi-lounaalla ja monilla huoltoasemilla. Illalla seitsemän maissa ei kukaan enää jaksanut istua autossa ja vietimme yön Fayettevillessä, Pohjois-Carolinassa. Kaikista tämän pikku-kaupungin ravintoloista päädyimme varmasti kaikista kamalimpaan. Paikka oli ”tap room” eli olutlista oli kyllä kiitettävä. Ruoka taas oli niin khamalaa että mietin ääneen miten en edes itselleni koskaa väsäisi niin tylsää ja huonoa ateriaa. Ja tästä laskutettiin vielä rahaa. Tästäkin selvittiin hengissä.
Charlestoniin saavuttiin seuraavana päivänä perjantaina aamupäivällä. Suuntasimme heti city marketiin, jonka kolumista olin odottanut. Turistinettisivut olivat suositelleet suuntaavan suoraan korimyyjien luokse. Vietin kuitenkin suurimman osan ajasta ruokakojujen äärellä, oli paikallisia kastikkeita ja ryynejä eli grits. Ensimmäisen osan marketista käveltyäni näin nämä hevosvaunut. Eikä ollut viimeiset.
Palmuja! Palmuja!
Jokapuolella myytiin ananas-aiheisia koriste-esineitä tai sen kuva oli painettu pyyheliinoihin, meikkipusseihin, paitoihin, kaikkiin mahdollisiin kankaisiin. En tiedä miksi. Etelä-Carolinassa ei kasvateta ananaksia. Sitten tämä iso ananas tuli vastaan Charleston Waterfront Parkissa. Suihkulähteessä rohkaistiin uimaan! Kesäsin suihkulähde onkin kuulemma täynnä pärskiviä lapsia (ja aikuisia.) Myöhemmin opin että tämä ananas-suihkulähde symboloi vieraanvaraisuutta.
Lounas syötiiin Fleet Landing -ravintolassa, jonne paikallinen meidät neuvoi. Ravintola oli meren äärellä laiturin päällä. Alkupalaksi söimme siitä vierestä nostettuja ostereita, jotka oli aivan mielettömän hyviä. Eihän ne paljon maistu joten mielestäni on kummallista jos jonkun lempiruoka on osterit. Limainen elävä olento vaan luikahtaa kurkusta alas. Pääruuaksi valitsin herkullisen ”grits and shrimp”, joka on hyvin tyypillinen etelävaltioiden ruoka.
Charlestonin kuuluisa katu ”Rainbow Row”
Rakastuin näihin etelvaltioiden taloihin ja olisin voinut kävellä niitä katsellen useita päiviä. Tällaisen talon vuoksi voisin muuttaa Charlestoniin. Muuttaa asumaan ja sitten vasta huolehtia ylikuumista kesistä ja työpaikoista. Koska nuo kuistit ja pylväät ovat minulle se juttu, sellaiset on joskus pakko saada.
Eikä haittaisi jos omalla pihalla olisi palmuja ja taloa ympäröisi korkea kiviaita.
St Michealin hautausmaalla.
Ulkomailla parasta on vierailla hautausmailla. No ehkei parasta, mutta top 10-listalla.
Vanhimmat kivet St Michaelissa olivat noin 1750-luvulta. Kiviin ei kirjoitettu ainoastaan nimeä, syntymä -ja kuolinpäivää vaan myös mahdollisesti mitä teki työkseen ja naisilla aina kenen vaimo oli. Omaan kiveeni sopisi kirjoittaa ”peanut butter addict” tai… No en keksikään mitään parempaa.
Perjantai-illalla mentiin hääparin rehersal-dinnerille (miten tämän kääntäisi suomeksi? Harjoitus-illallinen?) Oletimme mieheni kanssa illallisen olevan ravintolassa. Emme komminikoineet asiasta mieheni äidin ja tämän kihlatun kanssa vaan ainoastaan oletimme. Meidät ajettiin kuitenkin omakotitalon pihaan. Ymmärsin olevani erittäin ylipukeutunut kiiltäväkankaisessa mekossa ja korkeissa mustissa korkokengissä, niin korkeissa että käytän samoja malli-castingeissa. Välitön katumus. Hiuksetkin oli kiharrettu ja silmissä muutama yksittäinen tekoripsi. Talon isäntä ja emäntä tulivat avaamaan oven huppareissa ja hiukset messy bunilla. No parempi olla ylipukeutunut kuin toisin päin, ajattelin. Emmekä pöydän ääressä koko iltaa vaan ihmiset olivat levittäytyneet ympäri taloa oluttölkkiensä kanssa. Takapihalla oli pretzel-kärry josta kävin hakemassa ainakin kolme pehmeää pretzeliä, sillä ymmärsin näiden olevan elämäni viimeiset soft pretzelit, sillä kaikki ennen syömäni pretzelit maistuvat nyt näihin verrattuna pahvimukilta enkä mistään varmasti koskaan löydä vastaavia. Matka pretzel-kärrylle kulki nurmikon poikki, jota en ollut suunnitellut maastoksi vetäessäni korkokenkiä jalkaan. Tämä nöyryyttävä matkakaan ei estänyt pretzel-tankkaustani.
Lauantaina aamupalan ja pienen kaupungissa käyskentelyn jälkeen päätimme mennä South Carolina Aquariumiin. Sinne ajaessa mietin kuinka tässä päätöksessä ei taas ollut mitään järkeä. Aquariumeissa voi käydä vaikka Helsingissä, mielummin olisin katsellut kaupunkia ja juonut liikaa kahvia. Kaksi minuuttia kalliin lipun ostamisen jälkeen unohdin kiukkuni sillä lasin takaa näkyi saukkoja! RAKASTAN SAUKKOJA! Otuksia katsellessa taisi vierähtää tovi sillä lopulta mieheni kysyi varovasti jos voisimme siirtyä eteenpäin. Tässä paras nappaamani kuva uivasta saukosta.
Myös tämän kaverin vuoksi lippu aquariumiin oli hyvä päätös.
Kuva on hauska jos löydät samaisen vihreään ankeriaan. Aquariumin jälkeen söimme Magnolias-ravintolassa. Mieheni tilasia paistettua alligaattoria. Maistui kananugeteilta.
Lauantaina puoli viideltä alkoi häiden juhlinta.Vihkimnen tapahtui ulkona ja viereita kiusasi miljoona pientä hyttystä. Helmikuussa. Tästäkin selvittiin. Morsiusneidot nyyhkyttivät. Coctail hour nautittiin juuri sellaisella ihanalla etelä-osavaltioiden kuistilla. Oman paikkalappunsa sai polaroid-kuvaa vastaan. Morsiamen isän puhe oli ehkä hauskin puhe minkä olen koskaan kuullut. Hääparin ystävät huusivat joka väliin woooo ja tanssiminen oli niin hurjaa Sweet Home Alabaman ja muiden hittien kanssa etten kehdannut mukaan koko iltana. Näiltä etelän ihmisiltä voisi tämä suomalainen/new yorkilainen opetella ottamaan vähän rennommin.
Sunnuntaina aloitettiin yli 1300km matka takaisin kotiin….
Bisous,
Pumpuli