Samedi et Dimanche à Paris

Photographer: Seb Michel

When: November 2012

Makeup and hair: Johanna Pariente

 

 

Oooooh mon Dieu, j’adore Paris! Viikonloppuisin ei (yleensä) ole castingeja, joten minulla oli kaksi päivää aikaa tehdä ihan mitä vaan, Pariisissa! Aloitin viikonlopun mitä täydellisemmällä juoksulenkillä Seineä pitkin, juoksin Notre Damelle saakka. Myöhemmin suihkun jälkeen hain alakerran leipomosta ruisleipää (KYLLÄ!!) pähkinöillä ja voiko sitä edes sanoa, tämä ranskalainen boulangeriesta ostettu ruisleipä on parasta leipää mitä olen koskaan syönyt… Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, joten suuntasin kunnon friikin tavoin minnes muuallekaan, kuin hautausmaalle. Père-Lachaisen hautuumaalla lepäisi maailman ihanimman ääneen omaava mies, James Douglas Morrisson 1943-1971. Kuvittelin saavani kävellä siellä melko yksinäni, täydessä hiljaisuudessa, mutta suurimman osan ajasta naamani oli kuin haistaisin jotain melko kuvottavaa nenäni alla. Joka puolella oli karttoja, mistä löytää tämän hautausmaan julkimot. Sillä Père-Lachaiselle on haudattu ihan kaikki. Edith Piaf, Delacroix, Oscar Wilde, Maria Callas (tai vain tyhjä uurna, long story) , Moliére… Siis tällä hautausmaalla järjestetään turistikierroksia! Ihmiset puhuivat kovaan ääneen, näpräävät puhelimia, ottavat kuvia, kävelevät missä sattuu.. No siis, itsekin toki olin kartan edessä etsimässä Jimiä, Edithiä ja Delacroixia ja otin Morrissonin haudasta kuvan, mutta jokin tilanteessa oli melko ahdistavaa. Kaiken lsäksi Morrissonin haudan ympäriillä oli aidat grafiittien ja haudan tuhoamisen estämiseksi. Kuitenkin, koska Père-Lachaiselle on haudattu ihan kaikki, niin paikka on myös sen kokoinen. Löysin Jimin melko helposti, mutta lähtiessäni kohti Piafin lepopaikkaa, lähdin toki ihan väärään suuntaan ja sitä kävelin melko pitkälle.. Luovutin. Ja ympärillä olevat turistitkin ärsyttivät. Päätin että aina tylsän hetken koittessa voisin ottaa tavoitteekseni löytää yhden haluamani haudan Père-Lachaisen kalmistosta. Peruspuuhaa..

 

 

 

Creeeepy! Huomaa musta korppi :D  Hautausmaalla oli kuin olisi kävellyt taidemuseossa. Hautakivien kanssa ei olla säästelty, maassa oli syksynvärisiä lehtiä ja kaikki oli vähän rempallaan, kivet ovat vinossa ja kasviston peitossa.. Mutta kauniilla tavalla.

 

Tästä suuntasin ihanalle Montmartren alueelle, sillä vaikka olen Pariisissa vieraillut melko monesti, en koskaan ole etsinyt yhden lempielokuvan settiä. Puhun totta kai Amélien Les 2 Moulins -kahvilasta! Ja koko ajan tämä kahvila on ollut ihan Blanche -metron nurkan takana. 

 

Les Deux Moulinsin menu näytti hyvältä, perus salaatteja, voileipiä, bageleita, myös pihviannoksia, viikonloppuisin 20euron brunssi. Tarjolla oli totta kai myös Plat d’Amélie, joka sisälsi kuuman juotavan ja créme bruléen. <3 Paikka oli luonnollisesti täynnä ihmisiä, mutta henkilökunta oli todella ystävällistä. Ympärillä oli Amélien-julisteita ja vessan vieressä pieni näyteikkuna elokuvissa käytettävistä rekvisiitoista (polaroideja ja se lamppu, jonka jalkana toimi possu puku päällä!) Paikka näytti luonnollisesti paljon pienemmältä kuin elokuvassa ja tupakkatiski puuttui kokonaan, sekä lasiseinä, jota vastaan Amélie kirjoitti plats du joureja väärinpäinkirjoituksella.. 

 

Lähtiessäni ulos alkoi satamaan kaatamalla ja minulla ei totta kai ollut sateenvarjoa. Sain seistä hetken Les Deux Moulinsin portailla ja katsella ohi (sateesta järkyttyneitä) -sinkoilevia ihmisiä. Sateen hiljentyessä siedettäväksi lähdin kävelemään ylämäkeä Sacre Coeur mielessäni. Tämä kukkula ja sen söpöt turistitäydet kadut on nähty niin monta kertaa, mutta muistelinkin sen lähellä sijaitsevaa keksikauppaa! Sokerihimon voimin mennään. Ja eihän ne näkymät Sacre Coeurin kukkulalta koskaan pahat ole. Jotenkin onnistuin muistini varassa löytämäänkin tämän taivaallisen keksikaupan ja kävelin alas metroasemalla onnellisesti keksejä mussuttaen. Kotimatkalla pysähdyin vielä ruokakaupassa ja ostin pikkupullon lempivalkoviiniäni, sauvignon blancia, olihan lauantai. Olin suunnitellut syöväni viimeisen mantelikeksin valkoviinin kanssa katsellessa uusinta America’s Next Top Modelia, mutta järkytyksekseni sarjassa oli viikon tauko! (Viini ja keksit hävisivät illan aikana joka tapauksessa.)

Huono puoli ei-malliasunnossa asumisessa on, että kyllähän täällä olen melko yksin. Rainer-kämppis on Sveitsissä tiistai-iltaan saakka töissä, joten sain viettää perjantai -ja lauantai-iltani yksin. Naapurissa oli kovaääniset bileet ja sen väkeä kerääntyi sisäpihalle happea haukkaamaan. Roikkuessani ikkunasta seuran puutteessa kävin heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Yöllä kävin vielä ulkona kävelemässä ja katselemassa Pariisilaisten illanviettoa ja ostin lempijäätelöbaaristani Amorinosta sorbettisuklaa- ja kirsikkapallot. Kuten huomata saattaa, päivän menu oli juuri sitä mitä mallin odotetaankin syövän, eikö. 

Sunnuntai aamuna heräsin peltikattoon tippuvaan sateenropinaan. Aloin tutkimaan netistä, missä Pariisissa pitäisi tällä viikolla käydä. Aivan nurkan takana olisi katumarket sekä pieni kirpputoriosio. Myyjät huutelivat vihannestarjouksiaan, minä ostin kaksi ananasta eurolla, ranskalaisia minikurkkuja ja inkiväärin. Kirpputorilta löysin kolmella eurolla punaisen mustapilkullisen söpön paidan ja Kookain valkoisen neuleen. Punaista paitaa sovittessani mieleeni tupsahti kuitenkin koko ajan eräs hyvä ystäväni, jolle paita sopisi paljon paremmin kuin minulle, taidan antaa lahjaksi. Ilma oli kylmempi kuin eilen ja välillä jostain tulvahti voimakkaita tuulenpuuskia. Kirpputorien kirjat olivat kovassa käsitelyssä ja eräs kirjaparka räjähtikin ihan kappaleiksi minun edessäni, sen sivut lentelivät ympäriämpäri aukiota. Lähdin etsimään tabac-baaria, josta löytyisi postimerkkejä, muutamat koko viikon laukussa mukana raahatut rakkauskirjeet sain vihdoin tiputettua postilaatikkoon.

Pienen matkan päässä oli myös Victor Hugon talo, jossa hän asui nelisen vuotta. Sisäänpääsy oli ilmainen ja olin kävellyt asunnon läpi vartissa. Päätin lähteä eksymään (ensin kuitenkin varmistettuani kartan olevan laukussani.) Kävelin Maraisin kaduilla, näin naisen pissaavan auton takana, kurkkasin gallerioihin, kävelin Notre Damille, jonne olisin halunnut mennä sisälle. Ihmisten määrä sai kuitenkin aikaan välitöntä kuvotusta, joten unohdin hullut ajatukseni ja kävelin Seinen rantaan. Kyllä, eikö olekin erikoista että vaikka ilmeisesti turistien määrä saa minut ärsyyntyneeksi, aina löydän itseni heidän keskeltään? Jardin Tuillersin toisessa päässä olisi Museo d’Orangerie Frida Kahlo näyttelyllä. Olin pysähtynyt välillä tuijottamaan lujasti virtaavaa Seineä ja Jardin Carrousellin pikku-labyrinttejä, joten museolla olin vasta viiden jälkeen. Jono sisälle ylitti kyltin, jossa sanottiin sen kohdalta sisäänpääsyn kestävän kaksi tuntia. No way, heihei, otin metron takaisin kotiin, jossa koko loppuillan nautin monia kuppeja lämmintä teetä, ruisleipää juustoilla, marketin ananasta ja muuta hyvää ja katsoin The Doors -When You’re Stranger -dokumentin. 

 

Tänään maanantaina minulla on casting japanilaiseen katalogiin. Olisi hauskaa tulla Anime-Emmaksi. Mikä vielä jännempää, viimiestään tiistaina saan kuulla New Yorkin MC2-toimiston päätöksen sekä mahdolliset napatut työt viime viikon castingeista..!

 

Bisous, 

Pumpuli