Bad to the Bone -lehden backstagella
Bad to the Bone Magazine, 3rd Issue. Photographer Eric Antoine. (Mekko oli niin tiukka, etten voinut muuta kuin istua erittäin ryhdikkäänä, muut liikeradat olivat mahdottomia.)
Marraskuinen aamu Pariisissa, olen saapunut oikealle metroasemalle sen jälkeen, kun juna-aseman työntekijä on tunkenut kaikki sisälle haluavat ihmiset sisään, että ovet mahtuvat kiinni. Kaikkien katse on nolosti yläviistoon, vaikka yhtään lähempää toisiamme olisi mahdonta päästä. Amerikkalaiset turistit puhuvat metrin päässä kikattaen ja hermostuneena, kuinka seuraava pysäkki on heidän pysäkkinsä, kaikille tavallaan tiedottaen että he tarvitsevat pian tilaa.
Aivan valokuvaajan studion nurkalla kuulen takanani ”Emma?”, mikä on vieraassa kaupungissa aina yhtä hämmentävää. Mies esittäytyi Ericiksi, tarttui käsipuoleeni ja näin liityin hänen matkaansa. Ensimäisenä hän pahoitteli olevansa todella väsynyt. Kysyin miksi, hän pysähtyi keskellä katua huolestuneena kulmat kurtussa. Hänen haastattelunsa ilmestyisi ensi viikolla ilmais-sanomalehdessä, jota koko Pariisi lukisi. Hän oli eilen lukenut jutun ja hänen mielestään sen otsikko oli aivan kamala. Ihmiset saisivat aivan väärän käsityksen ja ilmeisesti otsikon muuttaminen olisi jo liian myöhäistä. Eric oli valvonut koko yön. Kävimme ostamassa croissantteja ja pain au chocolateja ja lehden otsikko näytti otsarypyistä päätellen unohtuneen. Leipomossa sain kysyttyä, oliko Bad to the Bone -lehti kenties hänen vai onko hän valokuvaaja vaiko..? Eric naurahti, esittäytyi valokuvaajaksi ja sitten käsitti että totta kai hän tietää minusta paljon enemmän kuin minä hänestä, hänellä on ollut tilaisuus tuijottaa kuviani. Kerroin hänelle, että usein castingiin mentäessä mallilla ei ole paljon tietoa mihin työhön on edes hakemassa ja nytkin olin vain kuullut, että tekisin kolmipäiväiset kuvaukset, mutta edes valokuvaajan nimeä en tiennyt etukäteen.
Ensimäisenä päivänä kuvasimme kannen ja kahtena seuraavana kahdeksan sivua lehteen. Syy näin moneen kuvauspäivään on Ericin valokuvausvekotin. Kuvaa ottaessa minun piti olla täysin liikkumatta viiden sekunnin ajan. Sitten Eric otti aparaatin sisältä lasilevyn, juoksi sen kanssa verhon taakse tekemään ties mitä. Lasilevy asetettiin vedellä täytettyyn muoviastiaan, jossa kuva alkoi pikkuhiljaa tulla näkyviin. Koko kuvaustiimi ympäröi tätä muoviastiaa ja odotti kuvan ilmestymistä. Oliko valaistus oikea, oliko kemikaalit oikeat, oliko malli liikahtanut, näyttikö hän tarpeeksi viehättävältä..? Yhden ainoan kuvan ottamiseen meni siis yli 15minuuttia. Siksi yhdelle asukokonaisuudelle pystyttiin antamaan vain sellaiset neljä yritystä.
Etsi kuvasta valokuvaaja.
Alkuperäinen kansikuva, joka myöhemmin hylättiin. Kanneksi valittiin kolmantena päivänä otettu kuva.
Saman ateljeen jakaa Eric Antoinen kanssa amerikkalainen taiteilija. Ehdotin hänen pääkallojaan rekvisiitaksi jokaikiseen kuvaan.
Ensimäisen päivän the very best soundtrack. Tanssin koko päivän.
Hallittua kaaosta
Koska emme ottaneet kokovartalokuvaa, jalassa fiinisti omat maiharit. Ericin valot olivat niin kirkkaat, että parempi oli odottaa kaiken olevan valmista silmät kiinni.
Nämä olivat aivan ihanat, inspiroivat kuvaukset. Kolmessa päivässä tiimi tulee tutuksi. Meikkaaja saapui urheasti hymy huulilla joka aamu paikalle, vaikka meikki rakentui tipasta aavistuksen liian tummasta meikkovoiteesta, puuterista ja ripsentaivuttimista. Ihana Yumiko-hiusartisti kiinnitti pidennyksiä ja kiitos hänen, minulla on pakkomielle kasvattaa pitkät hiukset ensimäistä kertaa moneen vuoteen. Stylisti oli ensimäisenä kuvauspäivänä aivan sekaisin. Hänkin oli valvonut koko yön, koska hänen laukkunsa oli varastettu ja vaatevaihtojen välissä nukkui sohvalla, heitti minulle vaatteet, jotka puin itse päälleni ja varmistin vain ennen kameran eteen astumista että olin pukenut mekon oikein (Kyllä, kuvauksissa stylisti pukee mallillle aina vaatteet, asettaa kengät jalkoihin, josta tulee jokakerta yhtä kummallinen olo.) Seuraavana päivänä hyvien yöunien jälkeen hänkin oli vähän reippaampi tapaus. Lehden omistaja Herve Coutin antoi Ericin tehdä täysin omaa juttuaan ja keskittyi pelleilemään ja naurattamaan tyttöjä. Ericillä oli myös kolme assistenttia. Yksi heistä oli minuakin nuorempi poika, joka kohteliaasti siirtyi viereiseen huoneeseen yläosattomaa kuvaa ottaessamme.
Niin. Tehkää asioita, joita rakastatte tehdä, koska intohimoisia ja onnellisia tyyppejä on aina mahtava kohdata. Sara K -blogissa kehoitettiin miettimään, mitä rakasti tehdä lapsena.. Ja niistä omista lempijutuistani olenkin vahingossa rakentanut tulevaisuuttani.
Bisous,
Pumpuli