Let’s Get Dirty
Istun sunnuntaita viettämässä lempikahvilassani, Le 138:ssa, Rue Faubourg Saint-Antoinella, aivan kämppäni kulman takana. Täällä on kurttuisia nahkasohvia, pyöreitä mustia pöytiä, koristeellisiä peilejä, kierreportaat, kulmia, joihin on helppo kadota. Tout est frais, tout est maison. Ignooraan musiikin, joka näyttää tänä päivänä olevan 90-luvun yhden hitin ihmeet. Kahvikin alle kaksi euroa. Ulkopöytiä lämmittää kuumalamput ja tälläkin hetkellä aivan minua vastapäätä (minä kuuntelen 90-luvun hittejä ikkunalasin sisäpuolella) istuu neljän hengen ystäväporukka, jonka yhtä miespoikaa voisin seurata vaikka koko päivän. Hetki sitten hän luki aivan selvästi todella huvittuneena, hieman vihaisena tekstiviestejä ystävilleen. Mikä tekee tästä miehestä seurattavan, on hänen ilmeensä ja vaarallisen elävät käsieleensä, joiden vuoksi keskustelua ei tarvitse kuulla, päivän aiheet käyvät muutenkn selväksi. Nyt mies lähti pois, hyvä niin, minäkin pääseen aiheeseeni.
Nimittäin Bad to the Bone -lehden kolmannen numeron julkaisubileisiin. Ensimäiset Pariisin pirskeeni. Kyseessä on siis lehti, jolle minä annoin kasvoni kanteen ja 8-sivuiden sisälehtikuvaukset. Lehdessä on musiikkia, kulttuuria, vähän muotia, valokuvausta. Henki on melko rock. Luin sen bileitä edeltävänä iltana kannesta kanteen, jokaikisen jutun. Bad to the Bone on yksi niistä lehdistä, joissa toimittaja on lähtenyt iltaa viettämään bändin keikalle kirjoittaakseen keikka -ja levyarvostelun, mutta juttu päättyy toimittajan heräämiseen seuraavana aamuna bändin kitaristin sohvalta. Tekevälle sattuu!
Tapasin lehteen minun kuvanneen Eric Antoinen päivällä Jardin Luxembourghin puistossa, hän oli ostanut uuden kameran ja linssin ja halusi testata niitä. Valitsimme kuvaus-spotiksi kauniita puu-polkuja, sinisiä penkkejä ja pyöreiden tiilimökkien edustoja. Kamera oli ikivanha ja sen klick-ääni oli aivan erilainen kuin nykyajan kameroissa. Nämäkin kuvat kehittyisivät mustavalkoisiksi ja kuvanottohetkellä minun piti olla (tällä kertaa) vain muutaman sekunin evääkään liikuttamatta. Sovimme näkevämme juhlissa yhdeksän pintaan.
Kotona pohdin syvällisiä, mitä laittaisin päälleni. Lehden omistaja on itse melkosen cool’n’roll, kuten lehtensäkin. Liian hienosti ei sopisi pukeutua, täytyy näyttää siistiltä, mutta siltä kun heräisi sen näköisenä, olen aina näin upea! Juhlissa kuitenkin kiertäisi lehti, jonka kannessa leijalisi minun kuvani.. Parempi kokeilla vaan monia vaihtoehtoja! Tästä alkoi epätoivon rumba, jossain vaiheessa taisin seistä teippaamassa rintojani, että mekon selkäosa näyttäsi paremmalta ilman rintaliivejä. Jossain vaiheessa totesin, ettei minun kannata vaihtaa työtä tissiteippariksi ja puin rintaliivit. Kiharsin hiuksia liikaa, lisäsin pinkkiä huulipunaa, pyyhin sen pois. Vaihdoin sukkahousut kolmesti. Viime hetkellä heitin vielä valkoisen pitsitopin mekkoni päälle. Äkkiä pois asunnosta, ennen kuin saan lisää huonoja ideoita.
Baari oli Rue Main d’Orilla, aivan nurkkani takana. Ulkona ihmiset poltti tupakkaa, minä astuin sisälle baariin. Se oli pienen pieni. Ihmiset kääntyivät katsomaan, moikkasin salut aivan kuin muka tuntisin jonkun. Kurkottelin tuttuja kasvoja. Näin lehden omistajan ja kävin antamassa poskisuukot. Musiikki soi kovalla, en halunnut huutaa ”QUOI?!” kolmatta kertaa ja käännyin baaritiskille. Baarimikko oli päästä varpaisiin tatuoitu rokkipappa, itsekin siinä nautti alkoholia. Pyysin olutta, joka olisi illan ainoa drinkkini. Joisin tämän, yrittäisin olla näyttämättä juntilta, kiittäisin lehden omistajaa kutsusta ja lähtisin jonkun erinomaisen tekosyyn vallassa. Olinhan malli, ei meidän sovi litkiä olutta litrakaupalla ja valvoa puolenyön, aamulla olisi kiire näyttämään upealta ja raikkaalta asikkaille.
Join puolet oluestani yhdellä kulauksella ja onneksi lehden omistaja (haistoi epätoivoni ja katumukseni saapua bileisiin yksin) ja kutsui littymään seuraansa. Yritin kehittää keskustelua lehdestä ja sen jutuista, mutta hänen huomionsa kiinnittyi enemmän tyttöystävään, joka hieroi hänen jalkaansa omistavin elkein. Lähetin Ericille ”help me” -viestin ja jäin jälleen jammailemaan rokkimusaa yksinäni lattialle. Mietin erinomaisia tekosyitä.
Ericin saapuessa paikalle tunnin sovitun ajan jälkeen, minulla oli seurana neljä miesmallia, jotka kovin väittivät olevan nykyään valokuvaajia, eivätkä enää tehneet mallintöitä. Heillä kaikilla oli mustat tuuheat parrat ja hauskat jutut. Puhuimme bookkeristani, Milanosta, musiikista. Viihdyin. Komea Jean-Baptiste tarjosi toisen oluen. Ericillä oli mukaanaan taiteilija, maalaaja, he jakavat yhdessä Pariisin ateljeen, jossa minunkin kuvaukset tehtiin. Eric osti minulle kolmannen oluen. (No, kuka minua tarkkailee ja oluita laskee!) Viihdyin entistä paremmin. Puhuimme Amerikasta, taiteesta, sen kaupallisuudesta, joka on inhottavaa, kuinka tärkeitä suhteet ovat mallintyössä ja taiteilijoilla, tarinoita omasta elämästä. Paikalle tuli lisää Ericin kavereita, jotka olivat liian tyylikkäitä ollakseen niin mukavia ja hymyileväisiä. Eric halaili erästä ystäväänsä koko illan ja kertoi kuinka ihania ihminen hän on. Luokkansa paras lääkäri sekä taiteilija. He kaikki näyttivät tatuointejaan, jotka tämä ystävä oli tehnyt. Monilla heistä oli samat kuvat. Lääkäri kysyi, jos minäkin haluaisin yhden. NYT HETI. Minä aloin hymyilemään innostuneena, Eric vastasi EI puolestani.
Baarimikko kaatoi isoihin laseihin väkeviä, minulle gin&tonicin, puolet meni ohi, sen suussa roikkui tupakka. Baarirokkimikko oli selin minuun, otti käteensä ison oluttuopin ja iski sen rikki päähänsä ja jatkoi drinkin sekoittamista. ”WTF!” huusin nauraen. Kukaan muu ei tätä erinomaista tapahtumaa tuntunut huomaavan. Heidän menetyksensä!
Baari sulkeutui, epäilen syyksi että baarimikko oli vajonnut lepäilemään baarin nurkkaan. Vaihdoimme vielä paikkaa, tanssimme ja pohdimme miksi eräs Ericin tyttöpuolisista ystävistä heilui aivan erilaisen pojan kanssa, kun exänsä oli, joka sattui olemaan Ericin paras ystävä. Miehet ei tajuu. Joku osti minulle (neljännen) oluen, jonka lääkäritaiteilija kaatoi Ericin housuille. Päätin lähteä kotiin. Tavoitteeni esittää yhden oluen mallia, joka heräisi aikaisin seitsemältä juoksemaan päivät pitkät castingeissa, taisi unohtua jonnekin. Mutta kotimatkalla olisi crêpes myyjä, kotona onlinessa poikaystävä ja jakso Gossip Girliä.
Koko iltana en ollut riisunut nahkatakkiani ja kaulaliinaani.
Ilme ja olemus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa dagen afterin energiatasoista.
Eilen bongasin kadulla mainoksen, jossa alaston lihaksikas miesmalli pitää iso kylttiä kriittisessä paikassa. Mutta sehän oli Jean-Baptise!
Bisous,
Pumpuli