l’Officiel Paris + minä??

What: Spread in l’Officiel Paris, April 

When: February 2014

Photographer: ILovedTheGuyButCan’tRememberHisAmericanNameEvenWhenTickledButI’mSureItBeagnWithALetterR.

Makeup and Hair: Takako

 

 

Kalenterissa näkyi casting l’Officiel-lehdelle. Olin ensimäinen malli tapaamassa kuvaajaa, kättelimme. Hän katsoi hämmentyneenä yhtyneitä käsiämme, sitten minua ja huudahti: ”Well that is an excellent handshake!” 

Tapaamisen päätteksi hän kertoi vielä tapaavansa lukuisia muita ehdokkaita päivän aikana, mutta mitä luultavammin valitsisi minut. Tunsin oloni miljoonan dollarin beibeksi, joka ei sängystä nousisi penniäkään vähemmällä ja kiitin suomalaista arvostusta hyvään kädenpuristukseen. Mikään ei ole kuvottampaa kuin löysän kuolleen käden puristaminen kätellessä. Tai hämmentävämpää kuin toisen sormien kättely.

Valokuvaaja piti lupauksensa, loppupäivästä agentti soitti ja onnitteli huomisista kuvauksista. 

Seuraavana aamuna kello yhdeksän olin l’Officiel -lehden toimituksen kellarissa valmiina kuvattavaksi. Paikalla oli myös set designer avustajineen, joka taiteili ja teippaili valkoiselle taustalle kuvissa näkyvät geometrisen taustan. Kuvaaja kertoi vaatteidenkin olevan yksinkertaisia, moderneja ja geometrisiä. Minä asetuin meikattavaksi, meikkaajalta pyydettiin graafista lopputulosta. Vaatteita alettiin kantaa paikalle. Näin heti kuvaajan ilmeestä hänen hipelöidessä vaatteita, että nyt tapahtui oli tapahtunuut jotain viime hetken muutoksia. Amerikkalais-kuvaajan permanent-smile hyytyi loppupäiväksi ja vaihtui tuskaiseksi stressiksi. 

Aikaa oli puolipäivään saada kaksi asua lehteen. Loppujen lopuksi saimme varmuuden vuoksi aikaiseksi neljä asua. Kuvausten aikana kuvaaja tuskasteli geometristä taustaa, sillä se vaikutiti paljon, missä ja miten minun pitäisi sijaita kuvassa. Hän halusi lopputuloksen olevan luonnollinen, ei liian poseerava, kuin hän olisi napannut jonkin ohikiitävän hetken. Jossain vaiheessa juoksin setin läpi liehuvassa hameessa. Paitsi että en saanut rikkoa huisin korkeilla koroillani setin paperidesignia, joten todellisuus läheni enemmän bambia harjoittamassa pituushyppyä. Kuvaaja pudisteli päätään jokaisen asun puettuani, sillä hänen mielestään minulle sopi ainoastaan virallisemmat ja asiallisemmat asut kuin hippimäiset liehuhelmat, sellaiset kuin ensimmäisessä kuvassa. Mallina yritin tehdä kaikkeni muuttaakseni hänen mielensä, ettei minua muka kannata pukea trooppisiin kevyisiin hepeniin. Uskon voittaneen haasteen, sillä yksi liehuhelmoista näkyy alemmassa kuvassa!

Set-designer sai paperihaavan ja alkoi vuotamaan verta ympäriinsä. Meikkaajaa alkoi pyörryttämään. Suklaakeksit auttoivat huippaukseen.

 

Kysyin kuvaajalta, ovatko kuvat mustavalkoisia vai värillisiä. Vastaus: mustavalkoisia.

Kysyin samaa stylistilta. Vastaus: värillisiä. 

Tästä voimme päätellä kuinka paljon valtaa kuvaajalla on omaan työhönsä työskennellessä lehdelle. Jokaikisissä lehden kuvauksissa bongaan kuvaajan ja lehden vastaavan kinastelemassa mielipide-eroista.

 

Lehden stylisti istui paikalla ja selvitteli viittäkymmentä työasiaa samanaikasesti, vihkojen ja läppärien kanssa. Kuvauspaikalle juoksi kymmeniä eri nuoria assareita varmistamassa ja päivittämässä, kysymässä jos he voisivat käydä ostamassa meille mitä tahansa syötävää tai juotavaa. Välillä hän nosti katseensa ympärillä tapahtuvaan kuvaukseen ja alkoi käskyttämään mies-assariaan, joka juoksi ympäriinsä eri varastohuoneissa ja yritti miellyttää parhaansa mukaan päivän pomoaan. Kuvausten yksi tärkeimmistä pisteistä oli korkkareiden päälle kiskottavat asusteet, jotka molemmissa kuvissa näkyykin. 

Totesimme saatuamme takuuvarmasti aukeman materiaalin ja stylistin assari vei minut ja meikkajan syömään. Päätimme thai-ruuan olevan parfait vaihtoehto supernälkäiseen mieleemme ja antavan tarpeeksi energiaa loppupäivään! 

Assari kertoi olleensa töissä l’Officielle kuukauden ajan. Hän saapuu ensimäisenä paikalle ja lähtee viimeisenä. Hänen vastuullaan on tuoda kuvauspaikalle stylistin valitsemat vaatteet, mutta itse päättää asusteet, jotka kuitenkin täytyy vastata stylistin makua. Assari kirjoittaa jokaikisen asun ylös, pukee mallia ja korjaa jo-kuvatuita vaatteita pois tieltä. Hän kertoi olevansa väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin, työskentelevänsä palkatta, mutta ehkä harjoittelu päättyisi palkalliseen työhän. Hän halusi muotisuunnittelijaksi, ei työskennellä lehdessä, mutta tässä työssä hän saattaisi tavata oikeita ihmisiä. Tänään hän on kasan pohjalla, mutta jos hän selviytyisi harjoittelun loppuun saakka, hänen tasonsa ja päivänsä nousisi kertaheitolla. Tänään hän oli ensimäistä kertaa tämän lehden työntekijä-naisen kanssa. Hän kertoi pelänneensä tätä päivää etukäteen heti ensimäisestä päivästä lähtien. Elin keskellä Devil Wears  Prada -tragediaa. 

Palasimme kuvauskellariin ja siellä kyykisteli edelleen kiukkuinen, nälkäinen kuvaaja. Hän halusi saada työnsä tehdyksi ennen lounasta. Hän kysyi, minne olimme menneet lounaalle. Kertoessani hymyillen suorittaneemme thairiisi-nautinnon hän katsoi minua kulmat kurtussa ja totesi: ”Now your stomach is all full..”

minä: NO SHIT?! (okei saatoin sanoa sen pääni sisällä ja ääneen sanoin vain) ”YES, it was very good, thank you, and now I have super energy to perform the rest of the day!”

Minun saadessani uutta meikkiä naamaan tapahtui kuvaajan vaihto. Jäljellä hänen kanssaan oli 16 asua l’Officielin nettisivuille. Teemana oli kevään trendit: läpikuultavaa, trooppista, pilkkuja, vajaamittaiset levelahkeiset housut.. Tähän kaikkeen meillä oli neljä tuntia aikaa, olihan perjantai ilta ja kaikilla (paitsi minulla ja assariparalla) oli erittäin tärkeää menoa illaksi. Uusi kuvaaja tuskasteli stylistin arvostellessa vaihtunutta meikkiäni (vaihtoon) ja hiusnutturaani (vaihtoon.) Assarit juoksivat huoneessa muistiinpanoineen. Vihdoin aloimme kuvaamaan, minä päätin antavani haluaman kuvatuloksen viiden klikkauksen sisällä ja pitää energian korkealla. Assari-parka juoksi taas edestakaisin ja hänen pomonsa heitteli jo-kuvatuja vaatteita ympäriinsä. Kerran hän nousi ylös ja auttoi minua pukemaan mekkoa päälleni, kunnes havahtui aktioonsa ja sanoi: ”What am I doing, this is not my job.” Fiksuna tyttönä osasin kuitenkin ihan itse pukea mekon päälle. Vaihtosermin takana assari-parka katsoi minua silmät armoa anoen ja supisi kuinka hänen ja hänen päivän pomonsa maku oli aivan päinvastaiset. Kunnes hänen täytyi taas lähteä paniikissa taikomaan jostain minulle urheilurintsikat. Hengästyneenä hän palasi, heitti minulle muutaman vaihtoehdon, kertoi ettei käsitä tuuriaan miten onnistui löytämään ne ja hänen olleensa valmis menemään lehden toimitukseen kysymään minkälaisia rintaliivejä toimittajille sattui olemaan päällään.

Meikkaaja viihdytti kuvaajaa kokeillen hänelle eri huulipuna-sävyjä.

Mad world! Mutta täynnä työlleen täysin omistautuneita ja intohimoisia ihmisiä.

Missä vaiheessa nämä lahjakkaat diivattaret unohanut että joskus hekin olivat vain uraansa aloittavia assareita?

 

Saimme päivän pulkkaan ajoissa, lehden työntekijä tosin lähti paikalta ennen viimeisen asun kuvauksia, sanomatta kiitos, hyvää viikonloppua, au revoir. 

Päivä oli tavallista rankempi, mutta tätä olin tullut Pariisiin tekemään: kuvauksia ja näkemään kaikki hullut tapaukset mitä tällä bisneksellä on tarjota.

Rasti ruutuun!

 

Bisous,

Pumpuli