Atlantin aallot ja suussa sulavat merenelävät
Tiistai, 11. elokuuta, Campbell Hall, NY, olohuoneen sohvan nurkka, klo 1.27PM
Dear diary,
Viime viikonlopun ohjelma oli sovittu jo yli kuukausi sitten ja siitä lähtien olin sitä odottanut. Ajoimme Joshin tädin luokse kanssa Rhode Islandin osavaltioon Narragansset-pikkukaupunkiin. Taloon tuli myös viikonlopuksi yöpymään Joshin serkku Alison ja tämän mies Shaun, jotka on aivan huippuja tyyppejä. Sellaisia todella ystävällisiä, cooleja, tyylikkäitä, mutta ei-liian-amerikkalaisia, sosiaalisesti lahjakkaita. Alison vielä Californiassa asuessaan oli Obeyn asusteiden suunnittelija ja Shaun on samalla alalla mieheni kanssa, eli tietokoneinsinööri ”työskentelee tietokoneiden kanssa”, niinkuin omaa ymmärystäni alasta ylittämättä voin työtä kuvailla.
Google mapsin mukaan ajon piti kestää noin neljä tuntia, mutta ruuhkien takia istuimme autossa vähän yli viisi tuntia. Moottoritietä pitkin ajoa ei ollut pitkälti, mutta tavallisillakin teillä on kaksi kaistaa ja 60-80 mph, eli kilometrimääritelmillä lujaa. Jotten vetäisi henkeä kauhuissani joka rekan ohituksissa ja tuntisi sydämessä epämiellyttävää muljahdusta, minun on parasta automatkoilla syventyä someen tai lukea Vogueta, joka tulee nyt minulle kotiin tilauksena! Ja arvaa mitä maksoi vuoden tilaukset? $10. Tilausta tehdessäni mietin, mikä koira tässä on haudattuna. Palaessani Amerikkaan sain sen selville. Minua odotti kasa paksuja kirjeitä, kaikki tarjousehdotuksia Glamour, Voguen, Alluren ja Cosmopolitanin tilauksista.
Olin ollut Narrangassetissa kerran aikaisemmin, heinäkuussa 2012 kansallispäivää juhlimassa. Vietto on vieläkin yksi elämäni parhaimmista viikonlopuista. Ympäristö oli outo, uusi, ihmiset todella ystävällisiä ja hauskoja, ruokakin oli taas uusikokemus: simpuokoita, ostereita, rapuja, hummereita… Ihmettelin kuinka olin päätynyt Amerikkaan juhlimaan tähän taloon, meren rannalle, heidän kansallispäiväänsä.
Perjantai-iltana olisimme ottaneet takapihalta veneen ja mennet sillä lahden toiselle puolella Oyster Bariin, mutta nousu- ja -laskuvedet eivät olleet meille suotuisat. Se vasta suomalaistytön silmiin erikoinen ilmiö onkin. Minne se kaikki vesi menee laskuveden ajaksi? Valtameren syviin kohtiin? Laiturilla seistessä näkee laskuveden aikana pohjan salaisuudet, simpukat, kasoittain levää ja rantatörmässä ankeriaiden kolot. Kuuden tunnin päästä nämä kaikki on taas peittynyt veteen, hyvä ettei laiturikin ole veden alla. Kuitenkin, päädyimme Georges-ravintolaan, jossa margarita tehtiin noin käsivarteni pituiseen lasiin. Margaritan seuraksi söin turskaa ja perunamuussia. Kotiin palattiin muutama viinipullo ja viski kainalossa.
Mä ja Barkley, hengataan pihan laiturilla.
Laskuveden paljastukset
En tiedä minkä trauman olen kokenut pienenä, epäilen tuntikausia kestäneitä Monopoly-sessioita, mutta en pidä lautapeleistä ollenkaan. Useat pitävät. Useat ehdottavat pelata. Minusta pelit kestävät liian kauan, en jaksa opetella sääntöjä, keskittyä ja ei kiinnosta taktikoida. Kun olisi kiva vaan hengailla ja kertoa kilpaa tarinoita. Sitten vielä varsinkin puoli-tuttujen kanssa oma vuoro saattaa vähän jännittää, entä jos olen ymmärtänyt säännöt ihan väärin, jos ne täytyy selventää minulle viidesti ja teen silti vuorollani todella typerän siirron. Varsinkin Amerikassa peliehdotus heitetään takuuvarmasti ilmaan jossakin vaiheessa illanvietossa. Jos vieraina on vain minä ja Josh, ehdotusta seuraa todella outo ja vaivaantunut hiljaisuus. Josh haluaa pelata, muttei uskalla myöntyä ehdotukseen minun takiani ja minä en halua valehdella ja sanoa idean olevan mahtava, enkä myöskään sanoa ei, sillä kuka nyt sanoo ei lautapeleille. Kukaan ei siis sano mitään ja isäntien ja emäntien lautapeli-hymy sammuu ja vaihtuu kysyväksi ja odottavaksi. Useat kivat pelit vaativat englanninkielen kanssa leikkimistä ja sanojen tarkkaa tuntemista, joten se raukka joka minut saa joukkueeseensa, saa tosissaan taistella voitostaan. Olenko maininnut kuinka kilpailuhenkisiä amerikkalaiset tuppaavat olemaan? Mieheni on niistä vielä pahin lajiaan.
Tämä tilanne totta kai tapahtui Rhode Islandin kestittäjien kanssa ja kun aloin vihjaisemaan englanninkielisen Pictionaryn haastavuudesta minulle päädyimme Mouse Trap -lautapeliin, jossa heitetään noppaa, liikutaan eteenpäin ja toivotaan pelin päättymistä.
Mutta Alias suomeksi, Muuttuva Labyrintti, Stressi-korttipeli (kuka tietää mistä puhun?) Rappakalja ja Dracula on ihan kivoja pelata kerran vuodessa.
Launtaina starttaismme Shaunin ja Alisonin kanssa auton jo aamuyhdeksältä ja suuntasimme rannalle, Atlantin valtameren äärelle. Auton takakontti oli täynnä rantakasseja, varjoja, tuoleja ja pyyhkeitä. Auringonsäteet tuntuivat iholla jo ennen aamukymmentä. Lokit lensivät kaaressa yläpuolella ja taivas oli vaaleansininen. Katselin merelle, voisin tuijottaa aaltoja tuntikausia, ja odotimme tulevan niin kuuma, että sinne olisi hyvä syy sukeltaa. Hiekassa näkyi raja, jonne aallot ylettivät nousuveden aikaan. Minä ilmoitin ensimmäisenä olevani tarpeeksi paahtunut viilentyäkseni aalloissa. Merenpohja oli pehmeää hiekkaa. Vesi tuntui iholla juuri sopivalta, olkapäät eivät nousseet kylmistä pärskeistä ylös ja sormenpäät odottivat veden taas kulkevan niiden välitse. Uhmakkaasti kävelin kohti kohtitulevaa aaltoa ja hoin, etten ole 17 vuoteen uinut tällaisissa aalloissa. Ensimmäinen aalto melkein kaatoi minut, tarkastin kaikkien raajojen olevan ei-sijoiiltaan ja katsahdin pelästyneenä miestäni. Kaikki ympärillä olevat vieraat ihmiset pysyivät kuitenkin kasassa, joten enköhän minäkin nämä aallot kesyttäisi. Shaun ja Alison viittoivat minua tulemaan rohkeasti syvemmälle, siellä aaltojen iskut otettaaisin helpommin vastaan. Niiden osuessa kohdaalle Alisonin esimerkistä yritin hypätä niiden päälle ja sen mukana liikuin lähemmäksi rantaan niin vaivattomasti. Mistä aallot saavat voimansa, virroista, tuulista? Shaun Josh bodysurffasivat ja pakkohan sitä oli kokeilla. Suuren aallon tullessa kohdalle jännitin kroppani laudaksi, suoristin kädet pään yläpuoelle ja surffasin aallon mukana kohti rantaa. Prosessiin ei kuitenkaan olisi kuulunut niellä suutäyttä merivettä. Lisäksi noustessani seisomaan, vesi napaan asti ulottuneena, havaitsin bikinien alaosan valuvan polviin. Jestas! En kokeillut bodysurfausta uudelleen ja uin Alisonin luokse, suolaveden maku suussa kertomaan epäonnistuneesta yrityksestäni. Hän vahvisti leikin olevan mahdotonta tytöille, paitsi jos tykkääkin pikkasen vilautella.
Pitkän ajan kuluttua palasimme rannalle, kaikilla muilla naarmuja polvissa ja käsivarsissa aaltojen mukana uivista irtokivistä, paitsi minulla. Hiukseni olivat valkoiset suolasta ja iho tuntui kuin kiven pinnalta. Lähdimme rannan lähellä olevan sandwich-kauppaan ja söimme lounasta hiukset sekaisin ja tuoksuen mereltä.
Viikonloppu jatkui samaa kaikki-on-täydellistä -rataa. Joshin täti Lisa kokkasi illallisen (simpukoita linguini-pastan kanssa), katselimme kuvia meidän häistä, niinkuin Alisonin ja Shaunin Islannissa pidetystä häistäkin. Tyypit meni siellä naimisiin juhannuksena, vieraina ainoastaan molempien perhe. Kuvat näyttivät epätodellisilta. Alisonin isä oli ostanut lentokentälle 12 viikinkikypärää ja pakottanut kaikkien pitävän niitä päässään. Muut matkustajat olivat paheksuen tuijottaneet ja kuiskineet kuinka amerikkalaista. Ollappa joskus sellainen pokka ja kyky nauraa itselleen. Sunnutaina kävimme Newportissa, kävelimme rantaviivaa pitkin ja tuijotimme kadehdittavia kartanoita. Yhdessä niissä kuvattiin alkuperäinen Great Gatsby. Ilta loppui suuren pihalle sytyteyn kokon tuijottamiseen, jossa paloi muun muassa bambu-huonekaluja ja suuren puun oksia, joka oli tuhoutunut salamasta hieman aikasemmin.
Jaksoitko lukea loppuun asti lähes ilman kuvia? Lupasin viime kirjoituksissa etten enää lisäile rakeisia iPhone-kuvia. Joshin järkkäri ei vielä kuitenkaan ole näppituntumissa, joten ”ilman” kuvia on vain mentävä.
Bisous,
Pumpuli