Florida Diaries

 

What: Photo shoot with Robert Gregory Griffeth 

When: November 2015

Model/HMUA: me 

 

Kutkuttavinta elämässäni on saada sähköposti, joka yleensä alkaa sanoilla ”Hi, I saw your portfolio and..”

Seuraavat viisi sekuntia ovat kriittiset. Klikkaan postin lähettäneen valokuvaajan sivut auki (joskus viestin lähettää meikkaaja/stylisti/suunnittelija mutta yleensä ensimmäinen kysymys minulta heille sitten on saada nähdä valokuvaajan materiaalia) ja muutamassa sekunissa näen haluanko päätyä itse hänen sivuilleen. Robert Gregory Griffethin kohdalla päätös kesti kuitenkin päiviä ja selitys löytynee kun klikkaat itsesi hänen sivuilleen.  

Tuntematon mies internetissä lähettää sähköpostia, jossa kertoo haluavansa lennättää sinut luokseen Floridaan. Tuntemattoman miehen materiaali voisi olla sanakirjassa selityksenä sanalle ”creepy.” Näin heikot pienet naisevat kokevat loppunsa!  

Jotain päässäni on vinksallaan, tai sisäinen Wednesday Addams oli innoissaan, kun kuitenkin jatkoin hänen kanssan kirjoittelua. Kerroin ehtoni, etten tee alaston -tai topless-materiaalia (Amerikassa topless ei ole niin cool kuin Euroopassa), yhtäkkiä siirryttiin diileihin ja seuraavaksi minulle oltiin varattu lentoliput ja hotelli St Augustinessa. 

17. marraskuuta astuin pienen Stewart-lentokentän 10-riviseen lentokoneeseen, joka vei minut Philadelphiaan, josta jatkoin Jacksonvilleen Floridassa. Oletko koskaan ollut 10-rivisessä lentokoneessa? Ajatteletko nyt jotain privaattikonetta? Juuei, seuranani oli kymmenen penkkiriviä täynnä muita ihan tavallisia matkustajia, eikä rock-tähtiä ja skumppapulloja (45 minuutin lennolla olisi ollut kamala kiire saada juotua. Muuten, miten skumppapullot lentokoneessa avataan? Fysiikanlait saattaa olla itsellä vähän hakusessa, mutta paine+kuplat+lentävä korkki, jotenkin erityisesti tässä prosessissa täytyy toimia!)

Perillä kasvoja vasten löi ihana miellyttävästi lämmin ilma. Se tuoksui merelle ja pyöreille sileille kiville. Kello oli jälkeen iltaseitsemän ja odotin ulkona palmujen alla tuntemattomattoman miehen internetistä hakevan minut autollaan hotelliin. Puristin puhelintani tiukasti kädessä ja laskin mitä ovat todennäköisyydet, ettei valokuvasivut olekaan hänen, ettei hän viekään minua hotelliin vaan hylättyyn varastorakennkseen, sitoo tuoliin ja vapauttaa lemmikki-alligaattorinsa talutushihnasta. Hän oli lähettänyt kuvan autostaan, jotta tunnistaisin sen hänen kurvaessa paikalle. Floridassa auton etuosassa ei yleensä ole rekisterinumeroa, joten olin mieheni kanssa sopinut jollain veruukkella käyväni kurkkaamassa sen auton takaosasta ja lähettäväni hänelle. Viereeni ajoi kuvanmukainen auto, josta astui ulos kalju mies, Robert. Taisimme kätellä tervehdykseksi, ajattelinkin ettei hän olisi halailija. Hän avasi takakonttinsa (jes!) minun matkalaukulleni ja painoin mieleeni rekisterinumeron. Viesti lähti miehelleni.

Ei. Eiiiiiiiii….!!

”So how was your flight?”  Robert kysyi samalla startaten autoaan.

En uskoakseni saanut mitään järkevää suustani (”first plane had ten rows!”) sillä rekisterinumero-viesti meni mieheni sijaan itse vieressä istuvalle Robertille! Hakkasin puhelimen screeniä sormilllani ja panikoiden etsin toimintoa, josta viestin saisi peruutettua. Ja eihän sitä saa. Salamavauhdilla päässäni vilisi vaihtoehdot nolouden tunnustamisesta vai vaan odottaa, kunnes hän ihmeissään kysyy asiasta. Päätin päästää itseni helpolla ja vain unohtaa koko asian. Sitä paitsi enhän vielä tiennyt päädynkö alligaattorien suuhun. Parasta olla ärsyttämättä kaveria. 

Vähän alle tunnin matkan aikana puhuimme huomisesta kuvauspäivästä, New Yorkin ja Floridan lämpöeroista (small talk) ja jotenkin huomaamatta opin faktoja Robertista, ettei häntä enää tarvitsisi kuvailla sanoin tuntematon mies internetistä. Omanlaatuinen tyyppi, eihän tuollaista materiaalia ihan joka Matin päälohkosta lähde, mutta uskoin hänen olevan valokuvaaja-Robert eikä Alligaattori-Robert. Takapenkillä oli lastenistuinkin. Hartiani laskeutuivat matkan aikana korvista alas ja jossain vaiheessa oli laskenut puhelimenkin laukkuuni. Taidan selvitä tästäkin hengissä!

 

 

Hotellini Jay Bird’s Inn oli autotien varrella, jonka molempiin suuntiin kulki kolme kaistaa. Hotelli oli itseasiassa motelli, mutta tänä vuona remontoitu ja elävämmäntuntuinen kuin ne, joissa amerikkalaisissa elokuvissa kohdataan puukkomurhaajia. Mahani kurni ja ainoa lähellä sijaitseva vaihtoehto illalliselle näkyi olevan motellin ravintola. Robert oli kehunut sen aamiaista, jonka merkeissä aloittaisimme kuvauspäivän seuraavana aamuna. Ravintola oli sekoitus pizzeriaa, dineria ja sporttibaaria. Minun lisäkseni siellä oli nelihenkinen pullea-mallinen perhe, kaikilla lippalakit ja viereisessä boothissa nuori pariskunta. Molemmille oli vyötärölle ulottuvat värikkäät rastat, Bob Marley-baskeri ja teemaan sopivat vaatteet. Pojan käsi oli rakastavasti skeittilautansa ympärillä. Meille tarjoili sama nuori tyttö. Ajattelin rastaparin ja tarjoilijan tuntevan toisensa entuudestaan, sillä usein tarjoilija heidät ohittaessaan jäi jutustelemaan ja kertomaan muun muassa mistä oli ostanut kenkänsä. Söin hänen suosituksesta salaattia, jossa oli muutaman vihanneksen lisäksi kanaa, pekonia, kananmuna ja anjoviksia ja talon salaattikastiketta. Maistui paremmalta miltä kuulostaa! Rastatyttö kertoi tarjoilijalle heidän jatkavan oluelle viereiseen baariin ja kysyi tätä mukaan, hän vastasi myöntävästi heti töistä tunnin kuluttua päästyään. Sitten rasta-tyttö kysyi tarjoilijan nimeä ja puhelinnumeroa! Uusi kaverisuhde solmittu aivan silmieni edessä! Only in Florida, ajattelin. 

 

Illallisen jälkeen palasin huoneeseeni ja tuplalukitsin oven. Huoneeni oli katutasolla ja varmistin, ettei verhojen raosta näy huoneeseeni pilkahdustakaan. Otin suihkun ja asetuin sohvalle, avasin television. Meillä kotona ei ole tv-kanavia, vain Apple-tv, joten kanavien läpisurffailu oli hämmästyttävän kiinnostavaa. Jäin hetkeksi jopa kuuntelemaan ostos-tv:tä. Päädyin kuitenkin Finding Neverlandiin. En katsonut elokuvaa, mutta halusin huoneen täyttävän äänillä samalla kuin suoritin American Horror Story-tarkastusta. Olin tehnyt virheen ja katsonut neljä jaksoa uusinta AHS-seasonia, jossa Lady Gaga on hämmästyttävän hyvä. Tapahtumathan sijoittuvat hotelliin ja mielikuva motelleista kun muutenkin on murhapaikkana tuttu, kurkkasin sängyn alle, sohvan taakse, laatikoihin (koska pienenpienet murhaajat), tunnustelin patjaa (jos olet katsonut AHS uusinta seasonia niin ymmärrät.) Ulko-oven vieressä oli ovi, joka voisi avautua vaatekaappiin tai viereiseen huoneeseen. Se oli lukossa. Ehkä yritin sen aukivääntämistä vähän väkisinkin. Hermostuttavaa, mutta mitä muita vaihtoehtoja minulla oli kuin jättää ovi ja sen takana mahdollisesti ihmettelevät viereisen huoneen asukkaat rauhaan. 

 

Jatkan kuvauspäivän tapahtumia seuraavassa postauksessa!

 

 

 

Bisous, 

Pumpuli