Florida Diaries 2/2

 

 

What: Photo Shoot with Robert Gregory Griffeth 

When: November 2015

Where: Florida, USA

Model/HMUA: me 

 

Luvassa todella kuvauksellinen postaus!

Taisin olla melko innoissani tulevasta kuvauspäivästä, sillä nukkumisesta ei tullut enää mitään aamuviiden jälkeen. Ja no muutenkin, olin eka kertaa ikinä Floridassa! Olin motellihotellin aulassa tasan kuudelta, kun sen ilmainen aamupala tarjoiltiin. Valitsin sen epäterveellisistä vaihtoehdoista parhaimman eli palan vehnäpaahtoleipää, siihen voita ja hilloa ja kulhollisen hedelmäsalaattia muovilaatikosta. Maistui alkoholille. Ennen kello seitsemää olin jo kävelemässä ympäriinsä, suunta oman sisäisen kompanssin mukaan kohti St Augustinen keskustaa. Kolmikaistainen-per-suunta-autotie oli hiljainen ja vastaan ei kävellyt ristinsielua. New Yorkissa ihmiset alkavat siirtyä töihinsä viimeistään kello seitsemän aamulla. Ehkä mitä etelämmäs mennään, sitä lungimmin otetaan. Päivä oli vielä tähän aikaan aamusta vaaleanpuna-sininen.

 

 

 

 

Näyttää perinteiseltä amerikkalaiselta pikkukaupungilta. Autotiet ovat suuria, niiden varrella ei välttämättä ole kävelyteitä. Niitä reunustaa liiketiloja, joihin houkutellaan suurin väreikkäin kyltein. Logot nousevat korkealle. Kuvassa olevaan tapaukseen ei olla hetkeen taidettu kääntyä.

 

Talot tuntuvat olevan ihan näytillä. Harvoilla on kasvillisuutta tai korkeita aitoja suojaamassa katseilta. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaan tuli museoalue, joka oli niin karmivan tuntuinen, kuin mikä tahansa täydeksi tarkoitettu alue täysin tyhjänä ja hiljaisena on. St Augustine on Wikipedian mukaan Amerikan vanhin perustamisesta-1565-lähtien-asutettu kaupunki.

 

 

Vahanukkeja lisäämässä karmivuutta.

 

 

Ja tämä veturinkuljettaja myös.

 

 

 

 

 

Puissa kasvoi häkkärää.

 

 

 

Löydä häkkärän joukosta valotolppa.

 

 

 

 

 

 

Päästyäni meren äärelle alkoi sataa vettä ja käännyin ympäri takaisin kohti motellia. Sateesta ja rauhallisesta kävelytahdista huolimatta olin todellakin suihkun tarpeessa, jonka jälkeen vuorasin itseni innoissani aurinkorasvalla ja pukeuduin sortseihin. Marraskuussa! Puoli yksitoista kävelin hotellin ravintolaan, jossa söimme Robert-valokuvaajan kanssa aamupalan (numero kaksi minulle.)

Parasta Amerikassa: aamupala dinerissa.

Tilasin perinteisen mallin aamupalan, eli kolmen kananmunan munakkaan kasviksilla ja fetajuustolla, täysjyväpaahtoleipää ja uuden tuttavuuden: grits, joka toisin sanoen on polentaa ja rutkasti voita. Lähes koskaan en jätä mitään lautaselle, mutta tämä ateria täytti ennen katoamistaan lautaselta jopa minun mahalaukun. Lisäksi muistelin Robertin maininneen eilisen ajomatkan aikana sanan bikinit.

Ajoimme Robertin studiolle merenrannalle. Studio oli kuin vintageliike, siellä täällä vaatetelineissä teatraalisia vaatteita, hyllyissä outoja esineitä, hattuja sohvan reunoilla. Jäin hypistelemään Robertin asetellessa valoja. Valitsimme yhdessä mihin pukeutuisin. 

 

 

Olin lisännyt aamupalalle numero kaksi vain aavisuksen meikkiä iholle ja asettanut geelillä kulmakarvat ojennukseen. Hiukset olin juuri ja juuri harjannut suihkun jälkeen. Suunnitelmissa oli päivän mittaan lisätä meikkiäni, meikkipussini oli täynnä tummaluumu-huulipunia ja mustia luomivärejä ja rajauskyniä, mutta draamaattisempi look ei koskaan tapahtunut. Robert kysyi aloittaessamme, kuinka hyvä olen tekemään ”face expressions” jota ei mielestäni voi kääntää ”kuinka hyvä olen tekemään ilmeitä.” Robert haki demoonisoituneita ajatuksia, creepyä tunnelmaa.  Vastasin olevani hyvä, mutta varmuus muuttui epäilykseksi todella nopeasti. Oltin Tyra Banksin oppien äärellä, kuinka olla ugly-beautiful. Ensimmäiset kokeilut menivät naaman vääntelyn puolelle, kunnes ymmärsin että kauhun kuviin saa silmistä, joissa ehkä näkyisi jokin ajatus ”toisesta maailmasta.” Vähemmän on enemmän. 

 

Minä demonistoituna. Huomaa luova tukka-ratkaisu à la minä.

 

 

Studio oli kalasataman äärellä.

 

…Jonka pihalta sai lounaan food truckista. Keskellä oleva pallo on bataatti-hummusta. 

 

 

Ruuan jälkeen ajoimme St Augustinen rannalle. Robert oli huolissaan palelenko kovin bikineissä ja minun täytyi kertoa kokevamme parhaillaan Suomi-versiota lämpimästä ja hyvästä kesäkuisesta päivästä. Olin jo aikasemmin tehnyt havainnon olevani ainoa sortseihin pukeutunut. Kukaan ei uinut meressä. Robert kertoi veden olevan kyllä lämmintä ja nähdessään ajatuksen syttyvän päässäni, hän sanoi että voisin kyllä käydä uimassa. Rakastan Atlantin aaltoja, mutta nämä näyttivät aavistuksen liian villeiltä. Lisätään vielä mahdollisuus hai-kaloista, meduusoista ja muista liian pistävistä ja eksoottisista. Jäin rannalle. 

 

 

Kello oli yli seitsemän kun päätimme kuvauspäivän päättyneen. Aika oli kulunut todella nopeasti ja olimme työskennelleet rennosti, mutta tehokkaasti. Robertin kokemuksen näin siinä, että hän saattoi yhtä settiä kuvata ehkä minuutin ja sanovan olevan valmis seuraavaan. Joskus kuvataan yhtä asua todella kauan,  kuvaaja plärää kuvia läpi ikuisuuden samalla pohtien pitäsikö vielä jatkaa. Tämä ei välttämättä kyllä ole aina kuvaajan varmuudesta kiinni, joskus kokonaisuus ei vain toimi, tai jos kuvaukset on järjestetty asiakkaalle (suunnittelijalle, lehdelle, mainos) niin paineet ovat tietysti ihan erilaiset kun oman projektin parissa. 

Istuin Robertin näytön äärellä puoliksi pukeutuneena omiin vaatteisiin, puoliksi kuvausrekvisiittaan ja katsoimme kaikki kuvat nopealla tahdilla läpi. Ymmärtäessäni mitä oli tapahtumassa voihkaisin äänettömästi pienen valituksen, nälkäkin jo tuntui vatsassa. Nopeasti unohdin kaiken tämän, sillä todella harvoin saa nähdä kaikki kuvauspäivän ruudut, mikä on mitä parhain tilaisuus oppia. Näköjään minulla on vaikeuksia pitää pää prikulleen suorassa. Kuulostaa yksinkertaiselta tehtävältä, mutta niin se vain näkyi kriittisen millin verran kallistuneen kohti olkapäätä, vaikka olin ajatellut pönöttäneeni täysin suorassa. Muistin kuinka varovainen minun täytyy olla suurentamatta silmiäni, näytän heti pelästyneeltä, vaikka valokuvissa silmät näyttävät aina todellisuutta pienemmältä. Ehkä tämän vuoksi vahvat piirteet kasvoissa ovat hyve malleilla, piirteet tuppaavat katoamaan kuvissa, kuten värit (valaistuksesta riippuen.) Tässä vain muutama oivallus anatomiastani, mutta emme pääsisi koskaan loppuun jos kirjaisin kaikki ylös. 

Studion vieressä oli tislaamo, jossa näkyi valmistettavan viskiä ja muuta kivaa. Sen yläkerrassa oli ravintola, jossa söimme päivän päätteeksi. Tila oli tehdasmainen, mutta lämmintunnelmainen, huoneet olivat korkeat. Ruoka fantastista. Kysyin Robertilta, mistä hänen kiinnostuksensa kaikkeen tummaan -ja kauhutunnelmaiseen on alkanut, ehkä lempikirjoista tai elokuvista? Kirjoja Robert ei lue, mutta katsoo kauhuelokuvia iltasatuina useimpina iltoina. Rakastan kohdata näitä kummajaisia. 

Illallisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti hotelliani. Olin tosiaan herännyt aamuviideltä ja voimat alkoivat olla finito. Olin jopa kieltäytynyt ravintolassa lasista viiniä siinä pelossa, etten epässosiaalisena suomalaisena jaksaisi englanniksi saada aikaiseksi kokonaista lausetta. Olisiko väsymys ja viini ollut huono juttu, vai huono juttu hyvällä tavalla, emme saa koskaan tietää.    

 

 

Seuraana aamuna ei auttanut muu kuin nauttia tismalleen sama kevyt diner-aamupala kuin edellisenä aamuna. 

 

Todella harmi, että lähdin pois jo torstaina. 

 

Torstaina aamupalan jälkeen lähdin jälleen kävelemään kohti keskustaa. Heti hotellin ulkopuolella olikin kirppari, jonka olin halunnut käydä penkomassa. Saaliiksi tarttui bootcut farkut, vajaamittaiset bootcut farkut, Gapin trenssi ja Rebecca Wellsin kaksi kirjaa. Hintaa kaikelle kertyi $10.  

 

Joka kirpputorin vaki-tarjonta.

 

 

Kaksi vaatekappaletta, jotka eivät päätyneet mukaani kassalle asti. Tässä tunsin oloni Muumien Möröksi.

 

 

 

Ja tässä Hemuliksi. 

 

 

Mitä näkyi kävelymatkalla keskustaan.

 

 

 

 

 

 

Olin ajatellut olevani keskustassa perillä puolen tunnin jälkeen. Todellisuudessa kävely kesti lähes kaksi tuntia, sillä kurkkasin matkalla ihan muutamaan liikeeseen…

 

 

 

 

 

Täydellinen kahvila. Epäilen jokaisen tuolin olevan tyhjä, koska pienen smoothienkin hinta oli vähän suolainen.

 

Päätyäni meren äärelle vastaan nousi St Augustinen vanha, matala linnoitus. En ostanut lippua sisälle, mutta jäin yhdelle sen muurin pätkistä istumaan ja katsomaan merta. Ohitseni kulki monia koululaisryhmiä ja minun kiivetessä tähystyspaikalleni istumaan kuulin takanani nenäkkään pienen tyttöäänen: ”I wouldn’t do that!” Käännyin katsomaan taakseni ja tunnistin neuvon antajan tämän pistävästä katseesta. Näytin kieltä ja hänen riemastuneesta kauhistuksesta päätellen I made her day. Otin ällöttävänä ihmisenä puhelimeni esille ja katsoessani kellonaikaa, sähköposteja ja kaikkea epäolennaista kuulin yhtäkkiä takanani kiljahduksia: ”Dolphin, IT’S A DOOOOOLPHIN!!” Nostin nopeasti pääni ja näinkin kuin näinkin pyrstönheilahduksia hieman kauempana rannasta. Laitoin puhelimen laukkuun ja jäin tarkkailemana hyvän ajan meren pinnan värähdyksiä. 

Olin takaisin hotellilla kahdelta, josta Robert ystävällisesti vei takaisin lentokentälle. Rutiinit kentällä läpikäytyäni tarkastin taulusta lentoni porttia ja näin huolestuttavan näyn. Ensimmäinen lentoni, Philadelphiaan, olisi kaksi tuntia myöhässä. Kipitin portille, jossa nainen kertoi päämäärän sään olevan out of control. Faktaa minusta: kun lentosuunnitelmat menevät uusiksi, jotain päässäni naksahtaa ja pimahdan tuiki tuntemattomille ja viattomille lentofirman työntekijöille. Äänensävystäni tulee veemäinen, sillä yhtäkkiä elämäni on pilalla ja hätäännyn, pääsenköhän koskaan kotiin. Pahoittelen, luvassa todella epäsoreaa toimintaa. Kysyessäni mitä tapahtuisi, jos viivästyksen takia missaisin toisen lentoni ja olisin jumissa Philadelphiassa. Lentoyhtiö American Airlines ei korvaa säästä johtuvia takaiskuja, sillä tällehän he eivät mahda mitään. Maksaisin siis hotellin itse. Viaton lentoyhtiön edustaja sai vastaukseksi minulta silmänpyöräytyksiä ja dramaattisia kysymyksiä, kuten ”how is that possible.” Hän suositteli vaihtoehtoa bookata lento nopeasti seuraavaksi päiväksi, sillä heillä ei ollut takeita Philadelphian lennon varmasti edes lähtevän. Olin jo lentokentällä, mieleni oli jo kotona. En kyennyt luovuttamaan ja jäin istumaan odotustilan tuoleihin ja seuraamaan tilannetta. Koneeseen päästiinkin tismalleen kaksi tuntia alkuperäistä lähtöaikaa myöhemmin. Laskeuduimme kaksikymmentä minuuttia ennen toista lentoani. Jostain syystä lentokoneisiin kiinnitettävää käytävähaitaria ei saatu kiinnitettyä ja kaikki matkustajat seisoivat ahtaalla käytävällä vielä ylimääräisen vartin. Jokaisella matkustajalla tuntui olevan kiire ja vitutus. Mutta minulla oli kaiken tämän lisäksi aivan kamala pissahätä. Vartin odotuksen aikana harkitsin jopa riemastuttavani kaikkia ja tunkevani itseni puolivälistä konetta sen perälle vessaan. 

Vihdoin ulkona koneesta ja etsiessäni porttiani Stewartin lennolle luinkin sen sijaan taulusta lennon peruuntuneen. Olin jumissa Philadelphiassa. Hermoni olivat nyt todella kireällä. Vessan jälkeen etsin American Airlinesin tiskin ja sen toisella puolella minua palveli nainen, joka oli selvästi suorittamassa viimeisiä tunteja työvuorostaan ja oli hoidellut jo muutaman kaltaiseni. Hän kertoi roboottimaisesti lentoni peruuntuneen huonon ilman vuoksi. Hän ojensi pinkin paperin käteeni puhelinnumerolla, johon soittamalla kuulisin lähellä sijaitsevat lentokenttähotellit. Sain sentään alennuksen huoneestani. Kyllästynyt nainen jatkoi hyvien uutisten kertomista ja ilmoitti että kaikki huomiset lennot Stewartin kentälle olivat täynnä. Voisin ottaa vastaan lipun, jolla pääsen koneeseen, jos joku matkustajista ei tulekaan paikalle. Excuse-moi? Tiedostin, että hymyllä ja ystävällisellä käytöksellä pääsisin tämän naisen kanssa ehkäpä yhteisymmärrykseen, mutta ääneni tuli ulos kireästi ja herttaisen ja ymmärtäväisen hymyn sijaan uskon kasvoni olleen koiran murina-asennossa. Lopulta taisin jopa sanoa, ettei minulle yksinkertaisesti käy lentää kauemmalle lentokentälle enkä aio jäädä Philadelphiaan kahdeksi päiväksi, enkä vuokrata autoa, enkä ottaa junaa tai bussia ja maksaa vielä itse. Virkailijan katseeseen ei tietysti syttynyt minkäänalaista sympatiaa ja päädyin ottamaan aamupäivälennon hieman kauemmalle lentokentälle minusta.

Odotin kentällä yli puoli tuntia shuttlea hotelliin. Ulkona ei satanut, eikä tuullut tippaakaan ja tiesin määränpääsäkin olevan täysin lempeä ilma. Loppuilta sisälsi: bussissa kanssamatkustajana lentäjään tutustumisen ja todellakin tarkoitan tutustuin, sillä jotenkin 10 minuutin ajomatkan aikana hän onnistui kertoa vaimostaan, tämän hiuksista ja miksi hän on joskus yksinäinen,  siitä että lentäjällä on huomenna syntymäpäivä, jonka hän viettää parhaan ystävänsä Samin San Franciscosta kanssa pyöräillen ja illallisvarauksen kanssa tässä ravintolassa. Näin myös seuraavia iPhone kuvia: selfie juoksulenkillä, maisemia, selfie patikoinnin päätteksi, talvi hänen pihallaan, syksy hänen pihallaan, paras ystävä Sam, Samin upea pyörä ja illallinen, jonka hän edellisenä iltana söi. Ilta sisälsi myös kostealta haisevan hotellihuoneen ja huoneen American Horror Story-tarkastuksen.

 

Joten kolmantena aamuna peräkkäin, ei auttanut muu kuin nauttia diner aamianen (joka muuten sisältää niin monta kuppia kahvia kuin haluaa.)

 

 

Tämä oli yksi niistä kuvauksista, josta aion vanhana ryppyisenä mummona leijua ja kertoa hataralla äänellä tapahtumia lapsenlapsilleni.

 

 

Bisous, 

Pumpuli