It’s B&W World
What: Photo shoot with Samuel Cox @blastpicsproject
When: Early September 2015
Where: Brooklyn, USA
MUAH: me
Keskiviikkona otin bussin Monroesta New York Cityyn. Bussissa oli ilmastointi, joten lähes odotin tätä vähän yli tunnin kestävää moottoritie-elämystä, joka päättyy Lincoln-tunneliin, jonka läpiajolla pääsee näppärästi Hudson-joen alitse New Jerseystä Manhattanille. Alkukesästä tunnelissa oli onnettomuus. Muistan viikonpäivän olleen keskiviikko, sillä itse olin matkustanut tunnelin läpi tiistaina ja torstaina. Tunneli on todella ahdas, sitä ajetaan lujaa kun on tilaa ja jarrutetaan tiukasti, kun edessä näkyy toinen liikenneneuvo. Välillä laitan nykyään bussissa turvavyön kiinni ja jokaikinen kerta vieressä istuva ihmettelee miksi ihmeessä teen niin, jonka nyt ymmärrän small talkiksi, en typeryydeksi.
Saavuimme Cityyn ajallaan, mikä on aina positiivinen yllätys. Ostin valmiiksi paluulipun, joka ostetaan myyjältä, automaattia ei ole. Maksaa voi vaan käteisellä tai checkeillä. Ulkona kuuma, hiostava ilma löi kasvoille vahvasti ilmastoidun bussiaseman jälkeen yhdistettynä pakokaasuihin. Korvat joutuvat ahkeraan suodattamistyöhön, kun turistibussikierrosten lipunmyyjät huutavat yli liikennemelun ja ihmsiten keskustelun. Aloitan kävelyn 8. avenuelta kohti etelää, L-juna lähtisi 28 katua alempana. Metro Brooklyniin kestäisi hetkisen, ehkä tovinkin, jos omassa metrossa tai missä tahansa edessä kulkevassa tapahtuisi jokin häiriö.
Pysähdyin matkalla Dunkin Donutsissa, mistä saa parhaan jääkahvin oman naapurikahvilamme jälkeen. Joka kerta myyjät kummaksuvat että haluan kahvin mustana, en siirapeilla tai maidolla. Miksi jääkahvien muovimuki on aina märkä? Eihän se jää sula läpi mukin.
Kävelyn aikana ignooraan punaiset suojatievalot, jollei autoa ole kohti tulossa. New York Cityn kirjoittamaton sääntö, jos koskaan haluat päästä minnekään perille saman päivän aikana. Yritän katsoa ja tarkkailla mahdollisimman monta ihmistä, meidän pihapiirissä ei talon asukkaiden lisäksi ihmiselämää tungoksena näy. Rakastan tulla NYCiin ja kohdata tämän ihmismäärän, mutta iltaisin tilaan, hijaisuuteen (minus sirkat) ja tyhjyyteen on aina yhtä ihana palata.
Laskeuduin rappuset maan alle, jossa L-juna päätepysäkillään odotti valmiina. Näin sen avonaiset ovet ja viimeiset rappuset juoksin alas ja hyppäsin junaan sisälle. Totta kai kesti vielä kolme minuuttia ennen kuin juna lähti liikkeelle. Fail. Lohduttavaa kuitenkin, että seuraavien junaan astujien tyyli oli tismalleen sama. Yhtä dorka kuin kaupunkilaisetkin.
Nousin ylös Halsey Street Stationilla. Kävelin jonossa exit-kylttiä kohti, vastaantuleva nainen hyppäsi eteeni ja kysyi ”Do you have a problem?!” paljastaen puuttuvat hampaansa. Yhtä nopeasti kuin siihen tupsahtikin, hävisi näköpiiristäni ja sujahti sisälle metroon. En todellakaan ehtinyt kertoa hänelle kaikkia 99 ongelmaani.
Kadulle päästyäni purin huuliani. Ympärillä näkyi bensa-asema, tiiliseinää ja tyhjiä liiketiloja. Kävelin nopein askelin kohti Samuel-valokuvaajan asuntoa. Kolmikerroksisia tiilitaloja, portaikkoa ja portteja. Ikkunat olivat auki ja pystyin näkemaään niistä suoraan ihmisten koteihin. Pienenpieniä aidattuja nurmikkotilkkuja etupihoilla. joissa perheet istuivat puutarhatuoleissa tai rappusissa. Lapset leikkivät kaduilla, autot soittivat musiikkia ja huutelivat ikkunoista minulle ja naapureille.
Koputin Samuelin asunnon ovea, johon vastattiin koiranhaukunnalla. Kämppis neuvoi reitin katolle, joka oli tikkaat ylös. Suoraan ylös kohti reikää, josta näkyi pala vaaleansinistä taivasta. Laitoin tasapohjakorkkarit laukkuun, kylmä ohut metalli tuntui tulevan kantapohjien lävitse ja katkaisevan jalkateräni (miellyttävä mielikuva.) Samuel antoi kätensä tueksi viimeisten tikasten kohdalla ja periatteessa lähes nosti minut kattotasanteelle.
Settinä oli musta kangas, kello kuuden iltaaurinko paistoi sen takaa. Samuelin iho oli peitetty tatuointein ja sain taas ajatuksia oman kokoelmani kasvattamisesta. Olin tehnyt kevyen meikkini ja Samuelin pyytämät hiukset jo aikaisemmin, joten lyhyen inspiraatiokuvien katselun jälkeen aloimme suoraan hommiin.
Samuel painoi laukaisinta rauhalliseen tahtiin ja juttelimme lähes koko kuvaamisen ajan. Sanoja kuin yksitelleen hakien hän kertoi minkälaisia kuvia haluaa saada urallaan luotua. Kuulosti lupaavalta, hänen Instansa jäi minun seurantaani.
On kuvauksia, jossa mallia meikataan ja harjataan kaksi tuntia, valoja asetellaan, asuja asetellaan pinneillä paikoilleen, kuvien oton välillä stylistit, meikkaajat ja assarit puunaavat ympärillä, house/club/lounge-musiikki soi ja lounaaksi syödään sushia. Sitten on kuvauksia, jossa on malli, kuvaaja, yksi asu mallin kaapista, auringonlasku ja falafel iltapalaksi.
New York City Brooklynistä katsottuna.
Bisous,
Pumpuli