2.2.2018 pumpuli

Kolmen kuukauden turinat ja hiusnäytös Punta Canassa

On ehtinyt kulua kolme kuukautta viimeisestä blogipostauksestani. Palakaamme siis ajassa hieman taaksepäin ja katsotaan mitä näiden kuukausien aikana on päässyt tapahtumaan.

Marraskuun lopussa juhlitaan kiitospäivää ja yksi siskoistani ja yhteinen ystävämme tuli tänne sitä ihmettelemään. On ihana saada Suomesta vieraita tännekin päin! Tämä sisko oli ensimmäinen perheenjäsen joka tapasi Surku-koiran. <3 Näillä ihanilla naisilla oli kiitospäivän lisäksi toinenkin teema New Yorkin reissulle, nimittäin vintage-kaupat. Vietimme muutaman yön Manhattanilla ja kävimme East Villagen, Williamsburgin ja Chelsean liikkeitä läpi. Löysin uuden lempiravintolan Greenwich Villagesta ja kahtena iltana kävimme jazzbaareissa! Uusi kokemus tämäkin. Tästä ”ihanien naisten reissusta” voi tulla ihan oma postauksensa.

Joulukuussa kaunistin naisia muutamiin häihin. Työskentelin myös paikallisessa vintagekaupassa ja autoin hätäisiä valitsemaan siskoille ja ystäville joululahjoja. Tunnistin nämä hädässäolevien tarpeet aina siitä että he saapuivat liikkeeseen hieman jo valmiiksi hengästyneinä. Silmät aavistuksen suurina.

Joulukuun lopussa täällä Beaconissa oli tapahtuma jolloin suurin osa pikkuliikkeistä pitivät ovensa auki iltayhdeksään. Joillakin liikkeillä oli musiikkiesityksiä, kaikilla oli jotain pientä purtavaa ja juotavaa tarjolla. Glögiä (makeampaa kuin suomalainen), viinejä, kaakaota vodka-terästyksellä… Tällaista ei varmaan laki sallisi Suomessa? 😀 Itse kaupan myyjätkin ottivat huikkaa asiakkaiden kanssa. Kauppa näytti käyvän hyvin ja saatoin itsekin tehdä muutaman heräteostoksen. 😉

Kasvatin hiuksiani ja kirosin sitä päivää kun leikkasin pitkät hiukseni pois. Halusin ottaa pidennykset ja värjätä suklaanruskeaksi. Kunnes muistin kuinka huippua Los Angelesissa oli ollut ja totesin lyhyet hiukseni niiden muistojen arvoisiksi.

Vintagekaupan myyjä

Auringonnousu New York-Dublin lennolla

Matkustin mieheni kanssa Suomeen joulunviettoon. Lensimme ensimmäistä kertaa Norwegianin koneilla ja lento lähti Stewartin pieneltä lentokentältä joka on vähän yli vartin ajomatkan päässä kotoamme. Oli ihanaa välttää stressaava ajomatka Newarkin kentälle. Vinkkinä siis, Norwegianilla pääsee New Yorkiin nyt edullisesti (kunhan ostaa liput ajoissa niinkuin me emme tehneet.)

Suomessa on aina ihanaa. Siellä on perhe ja ne parhaat ystävät. (Ja ruisleipää, karjalanpiirakoita ja Fazerin sinistä!)

Ja joka kerta Suomeen saapuessa koen sen pienen kultturishokin, mikä on aina yhtä kummallista palatessa kuitenkin omaan kotimaahansa.

Että tuo ei nyt todellakaan pyytänyt anteeksi kun tönäisi. Kukaan ei pidä ovea auki. Asiakas Suomessa ei ole aina oikeassa. Miten voikaan olla näin pimeää. Miten Kalliossa käveltyämme Sörnäisten metroasemalta Helsinginkatua Brahenkentälle näimme niin monta ihmistä täysin humalassa. Sosiaaliset tilanteet uusien ihmisten kanssa ovat osaltani aina vähän outoja kun tuppaa menemään amerikkalaiset ja suomalaiset tavat sekaisin. Sanotaanko ”kiva tutustua?” Tai ”olen kuullut sinusta paljon?” Entä kun on kaverin kanssa jossain ja tämä törmää toiseen kaveriinsa? Kuuluuko minun esittäytyä tai vaan seistä vieressä niinkuin en olisikaan? Riittääkö tosiaan pelkkä ”moi?” Amerikassa olen kylmä jos kättelen tavatessa mutta Suomessa en halaisi tuntematonta (jopa Sveitsin poskisuukot tuntuivat luonnollisemmalta kuin halata toista tavata ensimmäistä kertaa.)

Kuinka iso rooli ympäristöllä (ja kielellä!) onkaan omaan persoonaasi.

Täällä Amerikassa olen todellakin välillä erittäin suomalainen.

En ole täysin kotona enää missään.

Mikä ei kuitenkaan kauhistuta.

Joulukuussa sattui myös piristävä yllätys, joita tällä alalla aina välillä saa osakseen. ”Joico” (jonka kanssa hiukseni leikattiin lyhyeksi kesäkuussa) halusi bookata minut malliksi heidän hiusnäytökseensä. Minulle leikattaisiin taas lyhyet hiukset ja värjättäisiin vaaleammiksi.

Hiusshow olisi Punta Canassa, Dominikaanisessa tasavallassa.

Joten unohdin kaikki suunitelmani pitkistä hulmuavista täyteeläisen ruskeista hiuksistani ja suostuin mukaan!

Joten yhtäkkiä minulla oli tammikuussa luvassa matka Karibian merelle!

Hetken sai taas ihmetellä oman ammattinsa arkea. Käyn treenamassa, syön hyvin (yritän) ja odotan/seuraan josko sähköpostiin tipahtaisi viestiä castingeista tai kuvauksista.

Sitten seuraavana päivänä tipahtaa lentolippua Dominikaaniseen tasavaltaan.

Matka oli mieletön. Pääsin matkustamaan uuteen maahan, lekottelemaan hetkeksi hiekkarannoille, uimaan Karibianmeressä, kävelemään catwalkilla, juomaan coctailin tai pari, nukkumaan king-vuoteessa, mutta parasta oli päästä pitämään hauskaa näiden ihmisten kanssa. Näytöstä oli tekemässä sama tiimi jonka kanssa tehtiin Los Angelesissa Joicon kamppanja.