Kriiseilen

 

What: Photo shoot for Stone & Strand 

When: November 2015

Photographer: Jennifer Trahan

HMUA: Marika Aoki

 

Olen kokenut viime aikoina identiteetti-kriisiä blogistani, joka on kasaantunut isoksi sotkuiseksi lankapalloksi rinnan kohdalle ja kun sitä menee sörkkimään ja selvittämään, solmut kiristyvät ja sotkuuntuvat vain entisestään. 

Yleensä ojennan solmuun menneet koruni heti miehelleni, joka joka kerta saa pahimmatkin korutakut selvitettyä. 

Aloittaessani blogini en lukenut paljon yhtään muiden blogeja ja ehkä siksi sain kirjoitetuksi juuri omalla äänelläni ja tyylillä. Olen kyllä todella iloinen, että nyt olen löytänyt kasan blogeja, joiden päivittymiset tarkastan lähes päivittäin. Listallani on lähinnä muoti -ja lifestyle -blogeja ja yksi meikki-Youtube stara. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tuntea itseni riittämättömäksi bloggaajana, ettei minulla ole mitään ”suositeltavaa” (paitsi kirjoja ja muutama hassu resepti-oivallus silloin tällöin) ja varsinkin puuttuu kauniita kuvia niistä. Täytyykö bloggaajan olla taitava kameran käyttäjä? Vaatekaappini ei ole jännittävä. En osaa laittaa omia hiuksiani. Ei tulisi mieleenkään joku tiistai väkertää jotain pikkujoulu-kampausta. Vähemmän on enemmän meikissä (jonka kanssa meikkaajana käyn Jenkki-markkinoilla melkoista identiteettikriisiä myös.)

Elämäntilanteenikin on toki muuttunut blogin aloittamisesta. Silloin olin malllitoimistojen listoilla, nyt toimin freelancerina (ajatella, NYC:ssa freelancer-malli toimii. Land of dreams.) Mallitoimistot ja niiden toiminta antoi satoja kertomuksia. Tapasin enemmän muita malleja. Nyt hoidan agentin työ itse. (Josta olen kyllä suunnitelllut kirjoittavani, kuvaustarjoukset kun ovat joskus erittäin mielenkiintoisia.)

Tänä syksynä huomasin kirjoituksissani toistavani samaa kaavaa, kertoen mitä kuvauksisa oli tapahtunut. Katokaa, tällaisen kuvan ammattitiimi otti minusta! Haluan edelleen kertoa päivistäni, sillä usein tapahtumat ovat jännittäviä, ihmiset taitavia, inspiroivia… Mutta mielestäni en osannutkaan yhtäkkiä pukea kuvausten tunnelmaa tekstiin. Backstage-kuvat jäivät vähäisiksi, sillä kuvaustilanteessa tunnen sen vievän aikaa. Mallina joku on aina harjan tai siveltimen kanssa kimpussasi tai olet stylistin kanssa vaihtamassa vaatteita. Kuvauksissa ei ole kovin monta hetkeä, kun saan kaivettua puhelimen ja napattua haluamastani kohteesta kuvan, jonka tulos ei aina lisäksi sitten odotuksia. Meikkajana en arvosta, kun malli on koko ajan puhelimensa kimpussa. Viimeisenä tunnustus, että olen maailman huonoin ihan oikeesti ottamaan selfieitä. 

Todistusaineistoa Moroccan Oilin kuvauksissa väitteestäni ”olen maailman huonoin ottamaan selfieitä.” (tuo EI ole pääni muoto, katson itseäni ja silti en onnistu.) Takanani hääräävä tukkajumala Kevin Hughes oli avautunut minulle aivan hetki ennen tämän kuvan ottamista, ettei hänkään osaa. Väitin vastaan, älä ny, kyl sä osaat! Mutta… Ehkä hän tulee hyvänä kakkosena.

No huh huh, jaksaa se valittaa. 

Ehkä tämä kaikki jumitus alkoi, kun haaveilin saavani jostain iha hirveesti lisää lukijoita, kirjoittavani joka päivä, tulevani lähes ammattikuvaajaksi, luin jopa kuinka ansaita rahaa bloggaajana, joka kuvotti, eikä sovi minun tuotoksiini ollenkaan, onkohan minun blogissa jokin vialla … Samaan aikaan ahdistuin ajatuksesta, että pidin oman elämäni raportoimisesta teille tuntemattomille (ja joillekin tutuille) niin paljon. En ole suullisesti kovin avoin ihminen, miksi kirjoittaminen itsestäni tuntuu niin kivalta? Itseasiassa itseni pitäminen vähän mysteerisenä on mielestäni ihan cool juttu.

Päätin lakata ahditumasta, sillä:

1 ) Pidän kirjoittamisesta blogiini. 2) Joka kirjoittamaton päivä haaveilin että pystyisin kirjoittamaan edes jotain. 3) Olen ajatellut lopettaa monesti, mutta miksi niin tekisin (katso päätelmä numero 1.)  4.) En ole lifestyle-bloggaja, minun ei tarvitse jakaa elämänneuvoja, kuin ne muut fiinit bloggaajat, koska kenenkään ei pitäisi lukea minun ”how to live” -neuvoja.   5.) Kirjoittaisin, vaikka kukaan ei kävisi minua lukemassa. 6) Päiväkirjat on ihania, mutta kynällä kirjoittaminen on niin paljon hitaampaa. 

Hei! Tässä tulee multa yksi neuvo, kuinka elää! Tee joka päivä jotain, mikä tekee sinut onnelliseksi.

Eli minä kirjoitan blogia! 

Tai no ainakin kerran viikossa. 

 

Enkä tarvinut edes miestäni selvittämään tätä solmua! Go girl-power!

 

Bisous, 

Pumpuli