Les petites histoires de Paris

Salut mes chouchous! (Hei kaalini!)

Pariisissa on kirpaisevaa, aurinko paistaa, sataa vettä, metrot haisee puhdistusaineen ja virstan sekoitukselta (lausahdus varastettu lempikirjastani ”Katso minua!” by Kira Poutanen. Lue.), castingeissa tapaa ystävällisiä ja todella kummia ihmisiä.

Ajattelin tässä postauksessa kertoa hassuja pikkutarinoita Pariisista sekä mitä tein tänään launtai-vapaapäivänäni.

Ensimäinen, tämä tuleva tarina tapahtui kämppikseni Rainerin kanssa. Päätimme piristää keskiviikkoiltaa valokuvanäyttelyllä ja 20euron jumalaisen herkullisella sushibuffet -ravintolalla. Matkalla galleriasta ravintolaan Rainer oli tapansa mukaisesti kiinni kännykässä. Kyllä, hän on yksi niistä kammottavista, jotka kävelee hei haloo Pariisissa katse koko ajan kiinni puhelimessa ja chattailee Facebookissa. Koska ystävät/työihmisethän eivät voi odottaa vastauksen saamista Facebookissa.. Aaaanyways, tämä ruudun tuijottaminen jatkui ravintolassakin ja mittani alkoi pikkuhiljaa täyttyä. Tilasi välissä lisää ruokaa ja taas naurahti lujaa jollekin hänen ja puhelimen väliselle sisäpiirivitsille. Halusin potkaista häntä pöydän alla sanonko minne ja sanoa, että hei mun silmät on täällä ylhäällä!! Yritin herättää huomiota puhumalla niitänäitä, mutta huomasin että minua ei pahemmin kuunneltu. Vihdoin toisten lautasellisten tultua tyhjennettäväksi hän kertoi minulle mikä oli vanginnut hänen huomionsa. Joku tuntematon mies oli aloittanut Facebook-keskustelun kehumalla erästä Rainerin ottamaa kuvaa, jossa nuori silikonitissi poseraa alasti. Tämän jälkeen mies oli kertonut, että kyseessä on hänen ex-tyttöystävänsä. Mies oli ainakin 40-vuotias, nopean Google-selvityksen mukaan hyvinkin varakas ja töissä mainosalalla. Kuvat otattaessa tyttö oli sellainen 18-vuotias. Mies kertoi ostaneensa tytön tissit ja tatuoinnin hänen kyljessään, joka olikin miehen nimi kaunokirjoitusella. Sitten hän kertoi exänsä nykyään leijailevan korkealla pilvissä avujensa, eli vartalon ja kasvojensa takia. Hän jatkoi keskustelua kyselemällä noin jokaisesta Rainerin mallista, olisivatko he sinkkuja. Hieman vanhemman näköiset (eli josta voi sanoa olevansa 20-vuotiaita) ei häntä kiinnostanut. Hän kyseli kuinka mahtavaa oli kuvata paljastissejä mallityttöjä työkseen, siistii! Hän pyysi Raineria alkaa järjestää hänelle sokkotreffejä. Rainer ehdotti miehelle, että tämä järjestäisi castingit johonkin mainokseen ja sieltä hän voisi valita itselleen parhaimmat vaimoke-ehdokkaat. Mystinen rikas mies piti ideasta kovasti ja sanoi toteuttavansa suunnitelman. Kiva.

Eräs maantai tein ensimäiset työni Pariisissa. Arvaa olinko onnellinen kuullessani saaneen työn! Ne olivat kuvaukset First Lux Magazinelle. Nimikin saattaa kertoa, mutta kyseessä on lehti kaikesta luxuksesta, teemaan sopivista hotelleista, butiikeista, ravintoloista, muodista.. 

 Kuvaajana oli Karolina Trawinska, joka on itsekin tehnyt uraa mallina. Hän osasi kiinnittää kuvissa huomiota taas aivan uusiin asioihin. Erityishuomiota saivat käteni, jotka hetken samassa paikassa oltua jännityvät kauniiseen koura-asentoon. (Muistaako joku muu Frendeissä Chandlerin käden liian pitkän Miss Packman -peliputken jälkeen…?) Kuvissa vartalon ja kasvojen muuttamisen lisäksi tajuan nyt liikuttaa sormia ja kättäni edes millin jokaisen kuvanoton välissä. 

Kuvaukset tehtiin upeassa Hotel Reginassa Rue Rivolilla, Louvren lähellä. Hius -ja meikkiartistin nimiä en kuollakseni muista, mutta se annettakoon anteeksi, sillä he olivat Japanista. Kuullessani tämän faktan suustani pääsi ”Uuuuuuhhh…!” sillä japanilaisten ammattitaito meikkipiiressä on aina kiinnostanut minua. Ja voi kyllä, meikki aloitettiin kasvohieronnalla ja eri voiteiden hieronnalla, tuntui että niitä oli ainakin viisi erilaista..  Vaatteet olivat kaikista uskomattomimpia haute couture -luomuksia mitä olen koskaan nähnyt ja päälläni pitänyt. Korut tuotiin kuvauksiin kiiltävillä mustilla autoilla ja niitä kuvattaessa seuranamme oli vartijoita. No, kyseessä olikin muun muassa Chanelin timanttikoruja. Painoi paljon. Kimmelsin.

Kuvausten alkaessa kello kahdeksan aamulla ensimäisenä oli paikalla minä ja Karolina. Kikattelimme hetken innostuneena hienolle hotellille ja tuleville kuvasuunnitelmille. Sitten hän kertoi jossain vaiheessa päivää seuraamme liittyvän eräs First Lux Magazinen työntekijä, joka ei  kenenkään työryhmän jäsenen mielestä ole kovin miellyttävä tyyppi. Karolina varoitti, että jos hän sanoo jotain loukkaavaa tai omituista, minun ei tarvisi välittää hänestä. Mutta odotin lähinnä innolla tätä muotimonsterin kohtaamista! Vihdoin hän saapui paikalle, hyvin luxusvaatteineen ja kammottavine kauneusleikkauksien kera. Päivän lenätäväksi lauseeksi muodostui ”I don’t want fashion, I want style!”, hengähtäen matalalla fiinillä naisen äänellä. Tämän naisparka oli sanonut ryhmän stylistille. Japanilainen kauneustiimi ei voinut lopettaa naisen pilkkaamista ja jossain vaiheessa vitsi meni mielestäni jo yli. Minulle nainen oli tosi mukava eikä sanonut mitään arveelluttavaa. Mutta.. Toki muotimonsterin lentävät lauseet minuakin naurattivat. En malta odottaa kuvien näkemistä! Nyt kuvataan lehtiä, jotka ilmestyvät tammikuussa. Kuvasimme kahdeksan sivua sekä kansimahdollisuuden. Oui, je veux!!

 

Tänään lauantaina minulla ei ollut mitään suunnitelmia seuraavalle kahdelle päivälle. Pariisisissa se kuulostaa ainoastaan jännitävältä…! Aloitin päiväni juoksulenkillä. Melkein jätin välistä, netti kertoi lämpötilan olevan ainoastan kolme astetta, hurrrrr!! Mutta sehän saa minut vain ainostaan juoksemaan lujempaa, eikö. Ensimäiset 10 minuuttia juostuani kaipasin vieläkin kaulaliinaa ja sormikkaita. Sitten vastaani käveli kaksi tummaihoinen pariskunta, jolla oli päällä ainoastaan afrikkalaistyyliset mekot. He eivät näyttäneet palelevilta ohuissa vaatteissaan. Päänsä päällä, ilman käsitukea mies kantoi jättimäistä riisipussia. Nainen seurasi muutaman askeleen takana päänsä päällä kaksi isoa vesipulloa. 

Sain juostua tehokkaan lenkin. Pesin hiukseni kahdesti edellisen päivän kuvausten hiustöhnistä (mutta se on jo ihan toinen tarina.) Meikkasin itseäni huolellisesti, jota kämppis valokuvaaja-Rainer ihmetteli. ”It’s your day off, why do you put on makeup? You are a natural beauty.” (ooooooh.) Vastasin: ”Maybe today I’m a makeup artist.” Castingeihin mentäessä on hyvä laittaa niin vähän meikkiä kuin mahdollista, että vielä näyttää fressiltä ja elävältä. Joten viikonloppuisin annan joko ihon hengittää tai nautin eyelinerien ja huulipunien valikoimistani! :) Tästä lähdin käymään nurkan takana marketilla. Ostin paprikan, kesäkurpitsan, tomaatteja, porkkanoita ja kaki-hedelmän kolmella eurolla. Tästä ohitin lempikahvilani, jonka flirtti tarjoilija oli ulkona tupakalla ja pysäytti minut hetkeksi juttusille. Jatkoin viereiseen leipomoon, jossa myyjät jo tunnistavat minut, tietävät että haluan joko maissi -tai ruisleipää. Valitsin maissileivän. Lounaan nautin (omasta ehdotuksestani..) punaviinin kanssa.

Hoidin ärsyttäviä nettivelvollisuuksia, kuten esta-hakemuksia Amerikkaan ja löytötavarailmoituksia. Sillä pahin painajaiseni tapahtui viime keskiviikona. Unohdin Kindleni Geneve-Pariisi väliseen junaan! Olin juuri kertonut viikonloppuna poikaystävälleni, kuinka Kindle on rakkain esineeni.. Ja unenpöpperössä menen jättämään sen junanpenkkini lehtitelineeseen. Olen käynyt Pariisin Gare de Lyonin juna-asemalla (joka on lähellä kämppääni) nyt kolmesti kyselemässä sen perään. En voi ymmärtää, kuinka sitä ei ole löyetty. Toisin sanoen sen löytäjä on ollut erittäin onnellinen unohdetun Kindlen löytämisestä. Toivottavasti karma puraisee sitä bitchiä takapuoleen ja lujaa.

Tästä lähdin yksin urheasti kävelemään pitkin Pariisin vilpoisia katuja. Kävelin kolmen metropysäkin verran Maraisin alueelle, josta löytäisin valokuvamuseon. Matkalla törmäsin kuitenkin moniin niin ihanaan pikku-butiikkeihin.. 

Au Beiti Bonheur de la Chance -liike 13 Rue St Paulilla. Liike oli täynnä esineitä tuttuja lapsuudesta, ihani vihkoja, kyniä, postikortteja, tunnistamattomia esineitä.. Yksi onnekas parhaista kavereistani sai täältä joululahjan ;)

 

Museon löydettyäni huokaisin raskaasti. Lauantai tarkoitti museoiden jonojen olevan monia satoja metrejä. No way. Otin metron Concordelle, jossa olisi Jeu de Palme -museo Erwin Blumenfeld -näyttelyllä. Hän on ehkä tuttu mm. tästä Voguelle 40-luvulla kuvatusta valokuvasta.. Vaikka minkänlaisia turvaköysiä ei leidillä taitanut olla, tällaisia kuvauksia toivon itseni kokevan..

Museosta lähdin kävelemään kohti Bastillea, poispäin Eiffel-tornista, kohti kämppää. Mielessäni oli täydellinen kahvila mukavine tuolineen ja mieleni teki.. Korvapuustia. Kävelin yli kaksi metropysäkkiä, katsellen silmät suurina Rue Saint-Honoren varakkaita kävelijöitä. He näyttivät niin.. Komeilta. Ärsyttävää. Kurkkasin matkalla myös Coletteen, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Vihdoin löysin Adam&Eve -nimisen bio-kahvilan, josta tilasin café allangeen figue -leivällä. Asettauduin nurkkapöytään ja aloin lukemaan Marian Keysin ”Rachel’s Holiday”ta iPadin Kindle -appista (voi Kindleni missä olet!!) Saatoin vielä lisäksi ostaa tummalla suklaalla dipattuja karpaloita…

Suunnitelmani oli kävellä Chateletin asemalta kotiin Bastilleen asti, mutta ilma oli aivan liian kylmä! Sellainen kuin marraskuun kuuluu vähintään ollakin. Metrokäytävissä, melko pahaan launtai-illan ruuhka-aikana, näin kahden miehen kantavan suurta sohvaa, jonka päällä istui kolmas kaveri. Joskus tuntuu että kaikki suurkaupungit ovat viidakkoja.

Kämpässä minua odotti roomieni sulattaen kaikennäköisiä mereneläviä syötäväksi illan kookosmaito-pastan kanssa.. Voin kertoa, oli melko hyvää. 

 

Oikein rentoo sunnuntaita vaan kaikille!

Bisous,

Pumpuli