Lovely Strangers of China Town

 

 

Tässä postauksessa kerron erään helmikuisen lauantain kuvauksista.

Tapahtumapaikkana on New York Cityn China Town. 

 

Noin kello yhdeksän aikaan nousen ylös metroaseman portaita ja lähden kulkemaan Google Mapsin appin avulla kohti ilmoitettua osoitetta, Brooklyn Bridgeä sivuten ja Chinatownin portin alitse, jonka jälkeen tunnelma muuttuu silmänräpäyksessä. Yhtäkkiä olen kadun ainoa vaaleahiuksinen henkilö. Kaikki on koristteltu kultapunaiseksi. Kaupat myyvät esineitä joiden tarkoitusta en nopeasti keksi ja lihakauppiaat roikuttavat raakaa lihaa ikkunoissaan. Saavun kuvauspaikalle minuutilleen sovittuun aikaan. Ulko-ovesta lähtee rappuset suoraan ja jyrkästi kohti ylempiä kerroksia. Toisessa kerroksesa avaan oven asuntoon, jossa valmistudumme päivän kuvauksiin. Ensimmäisenä minua tervehtii koira, joka haukkuu rytmikkäästi ja pelokkaasti. Joku vie sen rauhoittumaan asunnon toiselle puolelle. Seuraavaksi minua tervehtii asunnon omistaja, noin 55-vuotias mies, jolla on pitkä valkoinen parta. 

Asunnossa tuoksuu mausteinen savu ja matto. Kuljen keittiön lävitse olohuoneeseen. Sen keskellä on pöytä, johon meikkaaja on levittäämässä tuotteitaan ja vasemmalla seisoo vaaterekki. Valkoparta ja kuvausten tuottaja puhuvat saksaa keskenään ja taas saan ihmetellä miten noin seitsemän vuoden kielen opetuksesta ei ole jäänyt paljon muuta mieleen kuin ”Wo ist Drago? Ich bin hier, hier im Garten.” (muutama vuosi sitten minun piti varmistaa kuinka sanon saksaksi ”ole hyvä.”) Huone on todella hämärä ja siksi olen tyytyväinen etten näissä kuvauksissa työskentele meikkaajana. 

Minulla on hetki aikaa tarkastella olohuonetta tarkemmin. Meikkipöydän vieressä on urut, jota taidetaan pääsääntöisesti käyttää kirjahyllynä. Seinätkin on vuorattu kirjoilla, joiden väleihin on aseteltu jännittäviä esineitä. Irtokäsi. Mustavalkoisia valokuvia. Intiaanipäähine. Terraario. Siirryn sitä tarkastelemaan ja kysyn: ”Who lives here?” Valkopartainen mies katsoo minua hetken kummissaan ja vastaa: ”I do.” Duh. No eikun terraariossa. Kerro nyt nopeasti onko siellä tarantella. ”Nobody. It used to be an aquarium, but I dried it. I know there is a couple of dried fishes and a frog.” Samassa silmäni osuvat kuivuneeseen sammakkoon. Mitä tästäkin nyt ajattelisi. 

Kidutusterraarion vasemmalla puolella on tikkaat, jotka vievät parvelle. Parvellakin on useita kirjakasoja. Kysyn vessaa ja minulle osoitetaan ovea urkujen vieressä. Ovi ei peitä koko ovensuuta. Sitä ei saa lukkoon vaan ovi asetetaan karmissa kohtaan missä se pysyy kiinni. 

 

Tiimin meikkaaja saa pisteet minulta kotiin välittömästi. Kyse on luultavasti kokemuksesta, mutta mielestäni useimpien meikkajien ja hiusartistien lahjakkuuden näkee ja tuntee otteista. Kuinka he pitävät siveltimiä ja miten käsittelevät ihoa. Parhaimmat meikkaajat eivät pelkää kääntää päätä tai nostaa silmäluomea. Otteet tuntuvat varmoilta, eikä hipaisuilta. Onkohan kukaan muu meikkaaja saanut minut tykkäämään niin paljon punaisista huulista itselläni?

Meikin jälkeen minulle lisätään tuuhennusklipsejä hiuksiin. Valkoparta istuu minua vastapäätä ja kertoo talon ennen olleen kiinalaisen mafian käytössä. Sen seinien sisällä on tapahtunut 13 murhaa. Viimeisin kuitenkin tapahtui vuonna 1993, hän lisäsi ja kuulosti vähän pettyneeltä. Kunnes taas muisteli suu hymyssä kuinka on ainakin oppinut miten veren saa puhdistettua pois. Päätin että on parempi olla kysymättä miksi hänen on täytynyt puhdistaa verta pois yhtään mistään. Sovitaan että murhapaikan siivousryhmä oli huolimatonta sorttia 90-luvulla. 

Meikin ja hiusten jälkeen valitsemme vaatteita. Stylisti ojentaa minulle housut. ”Nämä kyllä taitavat olla minulle liian pienet” sanon ja saan vastalauseita: no ei voi olla, ne ovat kokoa kaksi. Minä en ole kokoa kaksi. Menen hänen mielikseen vessaan kokeilemaan ja toteamaan että housut jäävät jumiin yläreiden kohdalle. Ojennan hänelle liian pienet farkut pahoittelevasti takaisin ja hän näyttää ärsyyntyneeltä, enkä ymmärrä miksi. Toimisto on kyllä kertonut hänelle kokoni. Onneksi seuraavat olivat oikean kokoiset. 

Asiakas oli halunnut kuvista tulevan ilmi kuvauslokaatiomme New York City. Päivän mittaan kuvaamme paikoissa, jotka tuovat kuviin rakennusten siluetteja, tiiliseiniä, Brooklyn siltaa, takseja ja metroja.  

Ensin kuvaamme kadulla ja ihmiset jäävät uteliaina seuraamaan tilannetta. Viikonloppu tuo Chinatownin kaduille paljon vilinää. Sillan alla kävelytie on täynnä aasialaisia, jotka heiluttavat Yhdysvaltojen lippuja ja hurrasivat bussilla saapuville turisteille. Autotiellä kulkee paraati, jota kukaan ei seuraa. 

Ensimmäinen kuva otetaan ravintolan oven edessä, josta kulkee työntekijä sisään ja ulos jatkuvasti ja onnistun välttämään oven lyönnin kasvoihini joka kerta. Lempilokaationi päivän aikana on asunnon katolla, josta näkyy kauas. Graffitteja, joita ei katutasolta näy ja sisään muiden asuntoihin. 

 

 

”Resting Bitch Face” -syndrooman uhri

 

 

Ennen viimeistä kuvaa käymme syömässä alakerran kiinalaisessa ravintolassa. Nappaamme paikan ainoan vapaan pöydän. Myös Valkoparta on liittynyt seuraamme ja näyttää tuntevan ravintolan jokaisen asiakkaan. Yksi heistä liittyy seuraamme ja ottaa keskustelun maagisesti heti haltuunsa. Vaikka hän osoittaa kysymyksen vain yhdelle meistä kerrallaan, hän huomioi jokaisen katsellaan ja kaikki kuuntelevat häntä. Hän on villisti arvioiden noin 45-vuotias. Hiuksia ei ole enää päälaella, mutta sivuilla olevat ovat pystyssä. Niinkuin paholaisella. Hän kertoo kuvanneensa Playboyn ensimmäisen videon, jossa naisella on vaatteet päällä. En tiedä mitä Valkoparta ja Paholainen tekevät työkseen, mutta tuntuvat olevan asiantuntijoita kaikessa. 

Ruuat saapuvat pöytäämme sitä mukaan kuin ne valmistuvat. Tarjoilija tuo meikkaajalle kevätrullan, josta hän kysyy onkohan siinä lihaa sisällä. Tarjoilija ei tiedä. ”Is it a surprise roll?” meikkaaja kysyy, johon tarjoilija vastaa myöntävästi. Kahdesti ravintolan sisään yrittää tulla kolme miestä, jotka kantavat kepeillä päänsä päällä kiinalaista lohikäärmettä. Pieni kiinalainen tarjoilijatar syöksyy työntämään kulkueen pois. 

Ruokatauolla menee kevyesti ainakin tunti. Playboyn kuvaaja tulee kanssamme yläkertaan asuntoon ja on vanginnut kuvaajamme huomion kokonaan. Tuottaja joutuu lopulta keskeyttämään heidän filosofisensa keskustelun, että ehdimme viimeiseen lokaation. Kuvaamme metroasemalla ja laiturilla odottavat ihmettelevät. 

Palattuamme asuntoon siellä leijailee uusi tuoksu. Makea ja savuinen. Valkoparta ja hänen Playboy-ystävänsä puhuvat toistensa päälle ja musiikki on nostettu kovemmalle. Minä irroitan hiustuuhennuksia ja käyn vaihtamassa omat vaatteeni päälle, valmiina kiirehtimään kello kuuden linja-autoon takaisin kotiin. Olen kiittäny ja hyvästellyt jo kaikki muut paitsi Paholaisen. Tämä ei ota lähtöaikeitani yhtään tosissaan. Yhtäkkiä olen puhunut hänen kanssaan ovensuussa yli viisitoista minuuttia, kaikki muut tiimin jäsenet ovat vuorollaan ohittaneet ja lähteneet. Paitsi kuvaaja, joka on keskustelun vankina Valkoparran kanssa. Puhumme Ingmar Bergmanin elokuvista ja saaresta Ruotsissa, missä hän teki monta rooliaan. Olen saattanut joskus nähdä yhden Bergmanin elokuvan, joten monologi on parempi sana kuvailemaan ajatustenvaihtoamme. Paholainen haluaisi kuvata minuakin. (That’s sweet, kunhan Ruotsin saaret sovitaan minunkin lokaatiokseni Playboy-kartanon sijaan.) Paholainen oli kyllä mielenkiintoinen, luova ja fiksu henkilö, mutta pitkän kuvauspäivän päätteksi kun on täytynyt tehdä tiimityötä monen uuden ihmisen kanssa ja kaikki koskevat jatkuvasti korjamalla meikkiä, hiuksia ja vaatteita, haaveilin vain hiljaisuudesta. Lisäksi mitä tahansa Paholainen sanoi oli valitetavasti erittäin vaikea ottaa tosissaan hänen hiusmalli-valintansa takia. Olen unohtanut miten loppujen lopuksi pääsin lähtemään, mutta veikkaan sen olleen luokkaa ”pako.” Ennen ulko-oven sulkeuduttua näin vielä viimeisenä kuvaajan jäävän istumaan Valkoparran sohvalle.

(Sanoisin hänen istuvan siellä vieläkin, mutta tein saman kuvaajan kanssa kuvaukset seuraavana päivänä ja hän raportoi pääseensä takaisin kotiin keskiyöllä.) 

 

Lovely strangers of New York City.

 

 

 

Bisous, 

Pumpuli 

 

 

P.S Viime viikolla castingin jälkeen päätin hetkeksi jäädä istumaan super kivaan ”The Birch” -kahvilaan (Madison Avenue & West 27th.) Kuuntelin ympärillä olevien keskusteluja, viereisessä pöydässä levitetttiin ihanasti kuvitettuja lastenkirjoja pitkin pöytää ja mietitiin josko pitäisi aloittaa blogi, joka esittelee näiden kirjojen tekijöitä ja heidän lastenkirjallisuuten ei-sopivia ajanvietteitään. Minua vastapäätä istui nuori poika ja nainen. Yhtäkkiä meitä selkävasten istunut mies kääntyi ympäri ja liittyi sulavasti heidän keskusteluunsa. 

Paholainen.

Lähtiessäni The Birchistä keskustelu jatkui vieläkin.