Torstaina 8. syyskuuta 2016
Raportoinitia päivästä, joka todistaa että New Yorkissa mahdollisuudet ovat tarjolla ja kulman takana voi odottaa mitä tahansa.
Odotellessani Beaconin asemalla junaa New Yorkiin tiedän jo missä kohtaa laituria kannattaa seisoa. Haluan ehdottomasti junan ensimmäisiin vaunuihin ja paikan käytävän oikealta puolelta, jotta näen matkan varrella upeat maisemat parhaimmalla tavalla. Juna kulkee kohti etelää Hudson-joen vartta pitkin. Niin lähellä, että välillä raiteiden ja veden välissä on vain muutama metri. Oikeaan vaunuun pääseminen on taas tärkeää, sillä Grand Centralin junalaiturit eivät ole ilmastoituja! Junamatkan aikana ehdin nukahtaa, skrollata Instagram feedini lävitse ja kuunnella superkoukuttavaa Kristina Ohlssonin ”Lotus Blues” äänikirjaa.
Vaikka olen saapunut Grand Centralin juna-asemalle jo kymmeniä kertoja, joka kerta sen kohtaaminen on yhtä mykistävää. Aina jään hetkeksi ihailemaan sen itä -ja länsiparvia ja suuntaan katseeni upeaan sinivihreään kattoon, samalla eteenpäin jo kävellen. New Yorkissa on aina kiire.
En poistu saastuneeseen, paikallaanseisovaan yli 30 asteen raikkaaseen ulkoilmaan vaan seuraan kylttejä maan alle metroon. Metromatkojen aikana löydän itseni aina tuijottamasta ihmisiä ja miettimässä ovatko he paikallisia ja mitä he tekevät työkseen. Bongaan tytön, joka on sitonut hiuksensa kiinni donitsilla. Jokainen kaikki SATC:n jaksot kolmekymmentä kertaa nähnyt tietää, ettei scrunchie-tytöt ole New Yorkilaisia.
Jään pois 23rd Streetin asemalla ja kävelen Broadwayn ohitse, kohti 5th Avenueta. Käännyn oikealle 19th Streetin kohdalla ja alan etsiä oikeaa numeroa. Sen kohdalla otan hissin 12. kerrokseen. Heti hissin ovien ulkopuolella on kyltti, jossa on noin kymmenen asiakkaan nimi ja nuolia kolmeen eri suuntaan. Casting-kerros. Ohitan huoneen, jossa mies lausuu käsikirjoitusta kameralle ja nauraa lopuksi. Ohitan toisen huoneen, jossa casting director naurattaa noin kolmevuotiasta suloista poikaa kameran takaa. Poika taputtaa käsiään ja kikattelee. Käytävän päässä ilmoittaudun omaan castingiini ja katson vaivihkaa muita tyttöjä. Saan numeron 35. Huoneeseen pyydetään sisään tyttöä numero 14.
Pian minun jälkeeni ilmoittautumaan tulee tyttö jota seuraan Instagramissa. Tytön nimi on Anastasia. Mietin kuinka Anastasialla ei varmasti ole mitään hajua siitä että muutama sekuntia hänen saapumisensa jälkeen joku tunnistaa hänet. Anastasia istuu viereeni. Olisi jotenkin surullista jollen sanoisi mitään. ”Hi! I follow you on Instagram!” tuntui omaan suuhun liian rohkealta ja luultavasti herättäisi vain kiusallisuutta. Joten kysyn Anastasialta josko valokuvaaja Jesse Herzhog, jonka tililtä Anastasian alunperin löysin stalkattavaksi, on kuvanut häntä, johon hän vastaa myöntävästi. Kerron pitäväni kuvista paljon. Anastasia on mielissään. Jatkamme vierekkäin istumista, välillä Anastasia kysyy minulta castingiin liittyviä kysymyksiä, kuten ”tiedätkö mikä tämä on? Show wai kuvaukset?” Kerroin että kysessä on kuulokkeiden video -ja valokuvaus.
Viimein on minun vuoroni. Huoneessa on ainakin kymmenen ihmistä ja suuri videokamera. Ojennan portfolioni kierrettäväksi. Jonkun otettua minusta ensin kuvat edestä ja profiilista, portfoliotani pitelevä mies alkaa kehua sen sisältöä ja yllättää minut kysymyksellä ”tell me something about yourself.” Tämä on kysymys, jonka kuulen jokatoisessa castingissa ja tästä huolimatta minulla ei ole taskussani sitä unohtumatonta vastausta. Olen Emma, Suomesta. Boring. Vaikka suomalaisuus täällä aina kiehtoo ja yllättää. ”What do you like to do for fun?” Eiiiiii. Toinen kysymys jonka vuoksi voisin hakata päätäni seinään. ”I have a puppy.” huomaan vastaavani ja koko huone päästä yhtäaikaisen ”aaaawwwww” äännähdyksen, jonka tiedän kuuluvan odotustilaan saakka. Suuni on aukeamassa uudestaan kun kysymyksen esittänyt mies keskeyttää ääntelyt kädenliikkellä ja kysyy vakavana: ”Now tell me, is it a dog or something you can carry around with your purse?” Nauran koska tiedän kerääväni lisää pisteitä vastauksellani, Surkusta tulee noin 60lbs eli 27 kiloa (eläinlääkärin arvio lopullisesta koosta kasvaa joka vierailukerta!!!) ja kerroin että etsiessämme koiraa halusin tapauksen, joka voi kantaa vaellusreissuilla vesipulloni. Onneksi sain vastaukseksi taas naurua enkä joutunut selventämään että kyseessä oli puolitosi vitsi. Sama mies kysyi vielä minulta nejä kysymystä: osaanko skeitata? En. Osaanko pyöräillä? Osaan. Hyvin? Osaan (jätin mainitsematta että olen pyöräillyt lähes ainostaan pyörillä, joissa on jalkajarrut.) Osaatko tanssia? Ehkä?
Hymyilen vielä suljettuani oven perässäni. Castingista jää hyvä fiilis. Otin hissin alas ja kävin kadun vastapäisellä Muji-liikkeessä. Sieltä löytyy parhaat meikkaukseen tarkoitetut pienenpienet pumpulipuikot. Kävelin 18th Streetille City Bakeriin ja täytin lautaseni sen salaattipöydällä, vaikka täällä täytyy olla varovainen paikoissa, joissa ruoka hinnoitetaan painon mukaan. Lounas voi äkkiä koittaa vmäisen kalliiksi.
Palasin takaisin west 19th streetille sillä en voinut vastustaa sen American Apparel-kauppaa, vaikka tiedän varsin hyvin ettei lähes mikään sen vaate istu päälläni oikein. Se tunne kun S on liian pieni ja M liian iso. Lisäksi tulevaisuudessa häämötti kahdet New York Fashon Weekin bileet, minne minulla ei tietenkään ollut mitään päällepantavaa. Ohitan matkalla doughnut shopin, jonka ikkunapaikalla nainen itkee vuolaasti, selittäen suruaan toiselle naiselle, samanaikaisesti donitsia suuhunsa tunkien. Kävelen ohi verkkaiseeen tahtiin ja huomaan ettei kukaan kahvilassa kiinnitä kohtaukseen mitään huomiota. Taas saan todistaa, ettei mikään käännä New Yorkilaisten päätä.
Yhtäkkiä American Apparel-kaupassa sylissäni on kuusi vaatekappaletta sovitettavaksi. Viereissessä kopissa nainen puhuu ulkopuolella odottavalle ystävälleen:
”Like I didn’t excpect at all this shopping trip being this stressfull.”
”I need a size M. HEY!!! DO YOU HAVE A SIZE M OF THIS BLACK….. SKIRT??!”
”Yes I am totally a M-size kind of girl.”
”I have a double-D and no-one knows.”
Yllätys, poistuin kaupasta tyhjin käsin. Jatkoin matkaani kohti etelää 5th Avenueta pitkin. Poikkesin H&M-liikkeeseen, koska vaikka vihaan ostaa sieltä mitä tahansa noin kymmenestä eri syystä, sieltä löytyy aina se tarvittava. Paitsi tällä kertaa. Päädyn kuitenkin ostamaan kaksi superperus t-paitaa, jotka ovat täydellisiä casting-tarkoitukseen ja mustan tekomokka-hameen. Koska.
Poikkean Aldo-kenkäkauppaan ja juoksutan sen myyjää hakemaan minulle kuudesta eri parista oikean koon. En osta mitään.
Zaraan astun sisään toiveikkaana ja poistun pettyneenä.
Jatkan matkaani kohti Union Squarea. Ylittäessäni katua, toiseen suuntaan kävelee nainen jolla on nuukahtaneet mustat rintaliviit t-paitansa päällä. Kuvittelen mielessäni sitä ajatus -ja tapahtumaketjua tämän naisen seisoessa vaatekaappinsa edessä ja päätynyt lopulta tähän asuvalintaan.
Se tunne kun ei ole mitään päällepantavaa ja fashion week alkaa ensi viikolla. Se tunne kun et löydä New Yorkin 5th Avenuelta mitään päällepantavaa. Päädynkö minäkin vetämään väsyneet rintaliivit t-paidan päälle?
Kaksi kesää uskollisesti palvelleet tasapaksupohjalliset sandaalini ovat alkuperäisen valkoisen sijaan musta-harmaa-keltaiset. Onneksi Union Squarella on DSW kenkäkauppa, joka on pienen Prisman kokoinen. Sieltä jos jostain löytyy uudet kengät!
Ei löytynyt. Vietän kaupassa yli tunnin ja kokeilin noin 15 paria. Ei löytynyt.
Union Squarelta kuljin etelää pitkin Broadwayta. Suuntana oli malli Toni Garrnin Model Flea Market, jonka tuotot menevät hyväntekeväisyyteen. Kävelymatka kestää helteessä hieman toivottua kauemmin, mutta viimeistään silloin lakkasin katumasta päätöstäni mennä katsomaan minulle varmasti liian pieniä vaatteita ja liian isoja kenkiä kun Katie Holmes kävelee kadulla vastaan. Hän on kaunis ja pitkä. Hymyilen hänelle juuri sen verran että hän tietää tulleensa tunnistetuksi ja että tunnistanut on tästä kohtaamisesta iloinen.
Kirpputorilla ei minun ja itse Toni Garrnin lisäkseni ole ketään. Hän tervhtii minua ystävällisesti ja jatkaa puhelimensa skrollausta. Tämä tyttö on seurustellut Leonardo DiCaprion kanssa. Hän on minua neljä vuotta nuorempi. Jotkut saavuttaa elämässään suhteen Leonardon kanssa, jotkut ei.
Seuraavana päivänä kuulen saaneeni castingin kuvauskeikan.
Joku valitsi minut kaikkien heidän joukosta. Mieletöntä!
Bisous,
Pumpuli
Kuvien kaikki oikeudet: Emma Graef
