Lovely Strangers of China Town

 

IMG_5838.jpeg

 

Tässä postauksessa kerron erään helmikuisen lauantain kuvauksista.

Tapahtumapaikkana on New York Cityn China Town. 

 

Noin kello yhdeksän aikaan nousen ylös metroaseman portaita ja lähden kulkemaan Google Mapsin appin avulla kohti ilmoitettua osoitetta, Brooklyn Bridgeä sivuten ja Chinatownin portin alitse, jonka jälkeen tunnelma muuttuu silmänräpäyksessä. Yhtäkkiä olen kadun ainoa vaaleahiuksinen henkilö. Kaikki on koristteltu kultapunaiseksi. Kaupat myyvät esineitä joiden tarkoitusta en nopeasti keksi ja lihakauppiaat roikuttavat raakaa lihaa ikkunoissaan. Saavun kuvauspaikalle minuutilleen sovittuun aikaan. Ulko-ovesta lähtee rappuset suoraan ja jyrkästi kohti ylempiä kerroksia. Toisessa kerroksesa avaan oven asuntoon, jossa valmistudumme päivän kuvauksiin. Ensimmäisenä minua tervehtii koira, joka haukkuu rytmikkäästi ja pelokkaasti. Joku vie sen rauhoittumaan asunnon toiselle puolelle. Seuraavaksi minua tervehtii asunnon omistaja, noin 55-vuotias mies, jolla on pitkä valkoinen parta. 

Asunnossa tuoksuu mausteinen savu ja matto. Kuljen keittiön lävitse olohuoneeseen. Sen keskellä on pöytä, johon meikkaaja on levittäämässä tuotteitaan ja vasemmalla seisoo vaaterekki. Valkoparta ja kuvausten tuottaja puhuvat saksaa keskenään ja taas saan ihmetellä miten noin seitsemän vuoden kielen opetuksesta ei ole jäänyt paljon muuta mieleen kuin ”Wo ist Drago? Ich bin hier, hier im Garten.” (muutama vuosi sitten minun piti varmistaa kuinka sanon saksaksi ”ole hyvä.”) Huone on todella hämärä ja siksi olen tyytyväinen etten näissä kuvauksissa työskentele meikkaajana. 

Minulla on hetki aikaa tarkastella olohuonetta tarkemmin. Meikkipöydän vieressä on urut, jota taidetaan pääsääntöisesti käyttää kirjahyllynä. Seinätkin on vuorattu kirjoilla, joiden väleihin on aseteltu jännittäviä esineitä. Irtokäsi. Mustavalkoisia valokuvia. Intiaanipäähine. Terraario. Siirryn sitä tarkastelemaan ja kysyn: ”Who lives here?” Valkopartainen mies katsoo minua hetken kummissaan ja vastaa: ”I do.” Duh. No eikun terraariossa. Kerro nyt nopeasti onko siellä tarantella. ”Nobody. It used to be an aquarium, but I dried it. I know there is a couple of dried fishes and a frog.” Samassa silmäni osuvat kuivuneeseen sammakkoon. Mitä tästäkin nyt ajattelisi. 

Kidutusterraarion vasemmalla puolella on tikkaat, jotka vievät parvelle. Parvellakin on useita kirjakasoja. Kysyn vessaa ja minulle osoitetaan ovea urkujen vieressä. Ovi ei peitä koko ovensuuta. Sitä ei saa lukkoon vaan ovi asetetaan karmissa kohtaan missä se pysyy kiinni. 

IMG_5786.jpeg

 

Tiimin meikkaaja saa pisteet minulta kotiin välittömästi. Kyse on luultavasti kokemuksesta, mutta mielestäni useimpien meikkajien ja hiusartistien lahjakkuuden näkee ja tuntee otteista. Kuinka he pitävät siveltimiä ja miten käsittelevät ihoa. Parhaimmat meikkaajat eivät pelkää kääntää päätä tai nostaa silmäluomea. Otteet tuntuvat varmoilta, eikä hipaisuilta. Onkohan kukaan muu meikkaaja saanut minut tykkäämään niin paljon punaisista huulista itselläni?

Meikin jälkeen minulle lisätään tuuhennusklipsejä hiuksiin. Valkoparta istuu minua vastapäätä ja kertoo talon ennen olleen kiinalaisen mafian käytössä. Sen seinien sisällä on tapahtunut 13 murhaa. Viimeisin kuitenkin tapahtui vuonna 1993, hän lisäsi ja kuulosti vähän pettyneeltä. Kunnes taas muisteli suu hymyssä kuinka on ainakin oppinut miten veren saa puhdistettua pois. Päätin että on parempi olla kysymättä miksi hänen on täytynyt puhdistaa verta pois yhtään mistään. Sovitaan että murhapaikan siivousryhmä oli huolimatonta sorttia 90-luvulla. 

Meikin ja hiusten jälkeen valitsemme vaatteita. Stylisti ojentaa minulle housut. ”Nämä kyllä taitavat olla minulle liian pienet” sanon ja saan vastalauseita: no ei voi olla, ne ovat kokoa kaksi. Minä en ole kokoa kaksi. Menen hänen mielikseen vessaan kokeilemaan ja toteamaan että housut jäävät jumiin yläreiden kohdalle. Ojennan hänelle liian pienet farkut pahoittelevasti takaisin ja hän näyttää ärsyyntyneeltä, enkä ymmärrä miksi. Toimisto on kyllä kertonut hänelle kokoni. Onneksi seuraavat olivat oikean kokoiset. 

Asiakas oli halunnut kuvista tulevan ilmi kuvauslokaatiomme New York City. Päivän mittaan kuvaamme paikoissa, jotka tuovat kuviin rakennusten siluetteja, tiiliseiniä, Brooklyn siltaa, takseja ja metroja.  

Ensin kuvaamme kadulla ja ihmiset jäävät uteliaina seuraamaan tilannetta. Viikonloppu tuo Chinatownin kaduille paljon vilinää. Sillan alla kävelytie on täynnä aasialaisia, jotka heiluttavat Yhdysvaltojen lippuja ja hurrasivat bussilla saapuville turisteille. Autotiellä kulkee paraati, jota kukaan ei seuraa. 

Ensimmäinen kuva otetaan ravintolan oven edessä, josta kulkee työntekijä sisään ja ulos jatkuvasti ja onnistun välttämään oven lyönnin kasvoihini joka kerta. Lempilokaationi päivän aikana on asunnon katolla, josta näkyy kauas. Graffitteja, joita ei katutasolta näy ja sisään muiden asuntoihin. 

 

IMG_5795.jpeg

 

”Resting Bitch Face” -syndrooman uhri

 

 

Ennen viimeistä kuvaa käymme syömässä alakerran kiinalaisessa ravintolassa. Nappaamme paikan ainoan vapaan pöydän. Myös Valkoparta on liittynyt seuraamme ja näyttää tuntevan ravintolan jokaisen asiakkaan. Yksi heistä liittyy seuraamme ja ottaa keskustelun maagisesti heti haltuunsa. Vaikka hän osoittaa kysymyksen vain yhdelle meistä kerrallaan, hän huomioi jokaisen katsellaan ja kaikki kuuntelevat häntä. Hän on villisti arvioiden noin 45-vuotias. Hiuksia ei ole enää päälaella, mutta sivuilla olevat ovat pystyssä. Niinkuin paholaisella. Hän kertoo kuvanneensa Playboyn ensimmäisen videon, jossa naisella on vaatteet päällä. En tiedä mitä Valkoparta ja Paholainen tekevät työkseen, mutta tuntuvat olevan asiantuntijoita kaikessa. 

Ruuat saapuvat pöytäämme sitä mukaan kuin ne valmistuvat. Tarjoilija tuo meikkaajalle kevätrullan, josta hän kysyy onkohan siinä lihaa sisällä. Tarjoilija ei tiedä. ”Is it a surprise roll?” meikkaaja kysyy, johon tarjoilija vastaa myöntävästi. Kahdesti ravintolan sisään yrittää tulla kolme miestä, jotka kantavat kepeillä päänsä päällä kiinalaista lohikäärmettä. Pieni kiinalainen tarjoilijatar syöksyy työntämään kulkueen pois. 

Ruokatauolla menee kevyesti ainakin tunti. Playboyn kuvaaja tulee kanssamme yläkertaan asuntoon ja on vanginnut kuvaajamme huomion kokonaan. Tuottaja joutuu lopulta keskeyttämään heidän filosofisensa keskustelun, että ehdimme viimeiseen lokaation. Kuvaamme metroasemalla ja laiturilla odottavat ihmettelevät. 

Palattuamme asuntoon siellä leijailee uusi tuoksu. Makea ja savuinen. Valkoparta ja hänen Playboy-ystävänsä puhuvat toistensa päälle ja musiikki on nostettu kovemmalle. Minä irroitan hiustuuhennuksia ja käyn vaihtamassa omat vaatteeni päälle, valmiina kiirehtimään kello kuuden linja-autoon takaisin kotiin. Olen kiittäny ja hyvästellyt jo kaikki muut paitsi Paholaisen. Tämä ei ota lähtöaikeitani yhtään tosissaan. Yhtäkkiä olen puhunut hänen kanssaan ovensuussa yli viisitoista minuuttia, kaikki muut tiimin jäsenet ovat vuorollaan ohittaneet ja lähteneet. Paitsi kuvaaja, joka on keskustelun vankina Valkoparran kanssa. Puhumme Ingmar Bergmanin elokuvista ja saaresta Ruotsissa, missä hän teki monta rooliaan. Olen saattanut joskus nähdä yhden Bergmanin elokuvan, joten monologi on parempi sana kuvailemaan ajatustenvaihtoamme. Paholainen haluaisi kuvata minuakin. (That’s sweet, kunhan Ruotsin saaret sovitaan minunkin lokaatiokseni Playboy-kartanon sijaan.) Paholainen oli kyllä mielenkiintoinen, luova ja fiksu henkilö, mutta pitkän kuvauspäivän päätteksi kun on täytynyt tehdä tiimityötä monen uuden ihmisen kanssa ja kaikki koskevat jatkuvasti korjamalla meikkiä, hiuksia ja vaatteita, haaveilin vain hiljaisuudesta. Lisäksi mitä tahansa Paholainen sanoi oli valitetavasti erittäin vaikea ottaa tosissaan hänen hiusmalli-valintansa takia. Olen unohtanut miten loppujen lopuksi pääsin lähtemään, mutta veikkaan sen olleen luokkaa ”pako.” Ennen ulko-oven sulkeuduttua näin vielä viimeisenä kuvaajan jäävän istumaan Valkoparran sohvalle.

(Sanoisin hänen istuvan siellä vieläkin, mutta tein saman kuvaajan kanssa kuvaukset seuraavana päivänä ja hän raportoi pääseensä takaisin kotiin keskiyöllä.) 

 

Lovely strangers of New York City.

 

 

 

Bisous, 

Pumpuli 

 

 

P.S Viime viikolla castingin jälkeen päätin hetkeksi jäädä istumaan super kivaan ”The Birch” -kahvilaan (Madison Avenue & West 27th.) Kuuntelin ympärillä olevien keskusteluja, viereisessä pöydässä levitetttiin ihanasti kuvitettuja lastenkirjoja pitkin pöytää ja mietitiin josko pitäisi aloittaa blogi, joka esittelee näiden kirjojen tekijöitä ja heidän lastenkirjallisuuten ei-sopivia ajanvietteitään. Minua vastapäätä istui nuori poika ja nainen. Yhtäkkiä meitä selkävasten istunut mies kääntyi ympäri ja liittyi sulavasti heidän keskusteluunsa. 

Paholainen.

Lähtiessäni The Birchistä keskustelu jatkui vieläkin. 

Kauneus Oma elämä Meikki Työ

Casting-rumba

Castingit järjestetään, jotta asiakas näkee mallin ilmielävänä, ihohuokosineen, silmäpusseineen, ilman hiustenpidennyksiä ja päälle niputettuja kuvausten vaatteita. Mallitoimistoni kautta olenkin käynyt useissa viime kuukausien aikana. Aina tilaisuudesta lähtiessäni olo on hieman outo, sillä tilannehan on hieman kummallinen… 

 

img_5753.jpg

Harjoituttamassa hymyä Citizen Watchin videokuvauksissa helmikuussa

 

Casting alusvaate-mainokselle

Casting osoite on Madison Squaren nurkilla. Rakennuksen alakerrassa ovimies kysyy henkilöllisyystodistusta. Koska casting tapahtui ainoastaan kello kolmen ja viiden välillä, olin valmistautunut saavani odottaa hetken vuoroani. Koko kerros on pyhitetty eri castingeille. Kurkkaan lasiseinän läpi, jossa jonottaa huoneeseen naisia, kaikilla samanlainen a-mallinen koulutyttö-hame. Kävelen käytävää eteenpäin ja ohitan jonon miehiä, jotka kaikki olivat pukeutuneet pukuihin. Päästyäni oman castingin oven taakse siellä ei olekaan vastassa kymmenen metristä jonoa! Positiivinen yllätys. Penkillä istuu ainoastaan assistentti, jonka yllätänTinderin parissa. Hänellä on papereita minulle täytettäväksi (täällä täytetään aina, missä tahansa papereita ja allekirjoitetaan ties mitä.) Vaihdan nopeasti korkokenkiin ja sutaisin harjan hiusten läpi. Kuljetan sormen silmien alta tarkistaakseni mahdolliset karanneet ripsivärit. Otan repusta comp cardin, eli mallin käyntikortin, jossa on mittojen lisäksi ainakin yksi kokovartalo -ja kasvokuva ja lisäksi iPadin, josta voin näytän portfolioni.

”Sir, Emma Graef is here.” sanoi assistentti

Saan luvan astua sisään. Pienessä kuumassa huoneessa on paljon ihmisiä. Ainakin kahdeksan, joista viisi istuu sohvalla ja nostaa päänsä hetkeksi ylös puhelmistaan. Hello, how are you all. Päät laskeutuvat alas. Kaksi henkilöä kättelee minut ja portfolioni alkaa kiertää huoneessa. Minut pyydetään videokameran eteen, lattialla on teipillä tehty raksi oikean paikan merkiksi. 

Mikey-niminen mies puhuttelee minua. Ensimmäiseksi minun täytyy kertoa kameralle ikäni. Sitten minusta napataan muutama hymyilevä kuva. Tämä ei aina vieläkään onistu minulta luonnostaan. Kamera kasvojen edessä ja joku sanoo ”Smile!” Jotta saisin sen luonnollisen hymyn joka kerta… Sillä kyllä sen kasvoissa tuntee, jos hymy on niin sanotusti pikkusen kiree. Onneksi kamera välähti enemmän kuin kerran ja viimeisien kohdalla hymy tuntui jo vähemmän väkinnäiseltä. Ohjaaja pyysi erilaisia hymyjä. Ujo hymy please. Nyt kova nauru please! Sitten napataan kuvat profiilista ja takaapäin. 

”Now Emma, this is a casting for lingerie commercial so is it ok to take off your shirt.” Äänensävy ei ollut kysyvä. 

Minulla oli kaksi paitaa, isoreikäinen ohut neulepaita ja sen alla hihaton. Otin muutaman askeleen kamerasta sivuun, lähellä oli tuoli mihin voisin riisua vaatteeni. Huoneessa olijat siirsivät katseensa kohteliaasti sivuun. Sitten sain kammottavan ajatuksen: Entä jos Mikey tarkoitin vain päälipaitaa ja nyt olen lähes kymmenen silmäparin edessä rintaliiveissä? Vaaratilanteessa aivot käyvät eri skenaarioita salamannopeasti lävitse. Päädyin astumaan aivan pokkana takaisin kameran eteen rintaliiveissä enkä kysymään varmistusta, kuinka monen kerroksen riisumista Mikey nyt tarkoitti. 

Onneksi tätä Mikey oli toivonutkin. Rintaliivi-kuvia. 

Haluan korjata varustukseni asentoa, mutten kehdannut kääntyä ja tehdä tätä ladymaista liikettä.

Mikeyn äänensävy muuttuu leikkisäksi: ”No niin, nyt kuvitellaan että edessäsi on kymmeniä rintaliivejä. Katso niitä kuin et voisi uskoa että ne kaikki ovat sinun ja kuinka hauskaa on valita sopivat täksi päiväksi. Samalla tunnet olosi hieman turhautuneeksi kaiken tämän valinnan edessä. Lopuksi katso kameraan ja kohauta olkapäitä kuin sanoaksesi ”en tiedä!” Ja näinhän tein. Siinä rintaliiveissä kuvittelin tätä dilemmaa. ”Great! Fantastic! Could I have the ”I don’t know” again and without less hands?” Totta kai Mikey, totta kai. 

Ja siinä kaikki! Heitän paidat päälleni hämmästyttävän nopeasti ja kiitän kaikkia heidän ajastaan minulle. Koko koe-esiintyminen oli kestänyt ehkä neljä minuuttia. 

Hississä mietin olinkohan vetänyt mahaa sisään ollenkaan

 

Casting muotinäytökseen:

Olen tehnyt malleiluni aikana kaksi muotinäytöstä. Tällä viikolla toimistoni lähetti minut kuitenkin catwalk-castingiin. Palkka: to be discussed. Dates: Sometime in July. Where: Model needs to be ready to travel in Boston. Mallina on parempi omata joustava mieli. 

Castingin aamuna otin korkokenkäni ja hiivin talomme kellariin. Siellä on iso kokovartalopeili, jonka edessä harjoittelin catwalkia. Emma, 28-21- vuotias harjoittelee kävelemistä. 

Saavun casting-tilaan. Katson eksyneenä ympärilleni, kunnes katseeni osuu penkillä istuvaan malliin: ”kirjoita nimesi listaan ja sitten täytä sen vieressä oleva paperi” hän ystävällisesti neuvoi. Taas täytetään papereita: nimi, pituus, ikä, toimisto. Minua ennen oli noin kymmenen tyttöä. Jonottaessani omaa vuoroani kukaan malli ei puhu keskenään.

Huoneessa on minua arvoimassa kaksi ihmistä. Ojennan taas comp cardini ja portfolioni heille. Mies katsoo portfoliotani ja nostaa kasvonsa useasti iPadista minuun. En tiedä mitä ajatella hänen reaktiostaan.

Nainen ottaa minusta kuvia täyttämäni paperini kanssa. Pidän paperia rintani korkeudella. Niinkuin vankilakuvissa. 

Seuravaaksi saan kävellä heille. Mies neuvoo kävelemään huoneen poikki, isolla energialla ja hymyllä. Nainen kuvaa suoritukseni puhelimen kameralla. 

Hymyile ja kävele. Siinä on kaksi toimintaa. Osoittautui haastavaksi. Aamulla kellarissa olin marssinut viileällä huulitöröllä. Ei ollut tullut mieleenkään että joku haluaa minun hymyilevän catwalkilla. No en sentään kaatunut. Suoritus oli luultavasti täyskympin sijaan 8,5. 

Casting kesti noin kaksi minuuttia.

———————————————————————–

 

 

Keväistä viikonloppua Suomeen!

 

 

Bisous, 

Pumpuli

 

 

 

Suhteet Oma elämä Työ