Olen monesti täällä, vaikka olen ollut hiljaa. Luen kanssasisarteni ihania ja inspiroivia blogeja, sitten siirryyn innoissani omalle sivulleni ja… Shhh. Syvä hiljaisuus. Kirjaimista ei synny sanoja.

Aloitin tämän blogin, sillä muodin kulissientakaisesta maailmaasta löytyy kirjoittamisen arvoisia tarinoita. Sitten huomasin rakastavani niiden naputtelua cyber maailmaan koko ajan enemmän ja enemmän. Löysin oman tyylini. Mutta yksi vaihe elämästäni on ohitse, eli vuodet Sveitsissä ja sen mukana pikkuhiljaa myös lyhyt aikani mallina. Kuvauksien lisääntyessä vuonna 2012 olin päättänyt malleilun jatkuvan niin kauan kun kroppa myöntyy sen mukana. Jotain maagista (ja pikkusen vittumaista harmittavaa) tapahtui täsmälleen sinä yönä kun täytin 26-vuotta. Seuraavana aamuna heräsin pienen heikotuksen ja päänsäryn kanssa, vaikka olin juhlistanut vanhenemistani hyvinkin sivistyneellä määrällä kuplivaa. Istuin aamulla ystäväni vuodesohvalla ja mietin eri rollaattori-vaihtoehtoja. Mutta myös tästä maaliskuun päivästä lähtien kroppani ei enää tyytynytkään samaan ruokamäärään kuin aiemmin. 

Kurveja muodostui ja senttejä kertyi. Ihan vähän vain. En makaa sänkyni pohjalla ja odota nostokurjen laskevan minua lääkärin vastaanotolle. Mutta kuitenkin sen verran etten enää näytä siltä, mitä pahat kauppamiehet ajattelevat olevan luxusta, sopivan saavuttamattoman päässä mainoksen uhreilta. Ja voin paremmin kuin koskaan. 

Joten hulluja kohtaamisia muotimaailman hahmojen kanssa ei ole tullut hetkeen koettua. Hetkenhän yritin, ajattelin vain vähän puhdistaa ruokavaliotani ja kokeilla malliagenttini korsetti-vinkkejä. Mietin oliko nyt tässä kyse mielenlujuuden heikkouksesta ettei tarkat muutamaa senttiä millään saa sulatettua pois vai olisiko kyse jostain muusta. Jos jatkaisin mallina, mitä siitä vielä saisin mitä en vielä ole sillä saavuttanut? Matkoja, uusia lahjakkaita ihmisiä, nämä kyllä houkuttelivat.. Mutta minua ei houkuttanut ajatus, kuinka tunnen olevani mallina hieman paha ihminen, lisään naisien (ja miksei miestenkin!) ostovimmaa, luon luisevaa ja ankaraa kauneusihannetta. En myöskään pitänyt ajatuksesta, kuinka korvattava työssäni olen. Vaikka kuvauksia, mihin minä sopisin täydellisesti olisi, aina löytyy joku pidempi, nuorempi ja kauniimpi. 

Ja siksihän elämä on hassua, ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Ehkä ensi syksynä olen taas juoksemassa kuvausten toivossa pitkin New Yorkia. Minusta ei koskaan tiedä.

Lähdin uusille poluille. Palasin keskittymään vanhaan intohimooni, joka oli malleilussa jäänyt taka-alalle, meikkaajan ammattiin. On niin paljon mitä haluaisin tehdä ja niiden yhdistäminen olisikin aika temppu se… 

Kertomuksia kirjoitettavaksi elämästä aina löytyy. I will stay for the story. Toivottavasti Pumpulielämää seuraa uusien aiheiden kanssa vielä huomennakin paljon lukijoita!

Bisous,

Pumpuli