Tänään, launtaina, oloni on juuri typerien selfie-kuvieni kaltainen. Päähän vedin uuden lippiksen, vaikka tiedän näyttäväni ihan juntilta ja parin vuoden päästä puristan päätäni hämmentyneenä. Kuvien taustalla näkyy ruma vesilämmitin, mikä lie, mutta ai dont kheer. En jaksa meikata, en pestä hiuksia kiiltäviksi, en pitää korkkareita. Haluan ottaa päikkärit. Ja syödä patongin lounaaksi.

Torstai oli katastrofaalinen päivä. Minulla oli päivän aikana yksi ainut casting Marie France -lehdelle. Nopean Google Mapsin <3 klikkailun jälkeen tiesin castingin sijaitsevan toisella puolella Pariisia, mailla tuntemattomilla. Otin aikaa runsaasti, kävelin kätevälle metropysäkille. Satoi, mutta minulla oli uusi sininen Zaran sateenvarjo. Oli. Kunnes pääsin Seinen rantaan ja yhtäkkinen äkäinen tuulenpuuska räjäytti koko varjon joksikin epäsäännölliseksi, mitä ei enää sateensuojaksi voinut kutsua. Voi p! Kipitin metron suojaan ja maan alla sainkin viettää tovin. Pierre&Marie -pysäkillä sain nousta takaisin katutasolle. Vettä tuli joka ilmansuunnasta. Metron portaiden yläpäässä seisoi mies pienen hedelmämyyntipöytänsä kanssa. Mandariinit lentelivät pitkin katua, pomppien alas metron rappusia. Mies seisoi paikallaan, piti tiukasti kiinni sateenvarjosta. Kirosi muuten varmaan aika railakkaasti päänsä sisällä. Minä pidin sadetta metrotunnelissa varmaan vartin ajan, kunnes kärsivällisyyteni alkoi loppua. Satoi edelleen, mutta aloitin etsintäni castingiin. Sinne oli pieni kävelymatka ja tiesin oikean rakennuksen löytämisen olevan haasteellista: ”Portti P, ovikoodi 853B, kolmannet rappuset ylös, atelje A106, ovikoodi 654A” vihjasi monimutkaisesta kompleksista. 

Vihdoin oikean portin löydettyäni, mikä oli aikamoista arpapeliä, sade lakkasi ja aurinko saapui ilkkumaan olemukselleni pilven takaa. Matkan varrella ei nääs tullut vastaan yhtä ainutta budjua, joka olisi myynyt sateenvarjoja. Astuin siis atelje numero A106:seen hiukset märkinä, nenä sateesta kiiltävänä. Pyyhkäisin silmieni alta mahdolliset ripsivärit etusormeeni ja kirosin valintaani jättää hiusharja kotiin. ”But.. You’re hair is all wet!” kommentoi valokuvaaja minua tarkkaavaisesti. Yritin pelastaa tilanteen hymyllä ja tarinalla räjähtävistä sateenvarjoista. Paikalla oli myös muita malleja. Heillä kaikilla oli ollut vahvemmat sateenvarjot kuin minulla. 

Katastrofi-castingin jälkeen tapasin Janelle-mallin Operan pysäkillä. Janelle muuttaisi minun lähdettyä Pariista asuntoon, jossa olen majaillut. Halusin antaa hänelle vara-avaimen jo nyt, sillä elän jatkuvassa pelossa lukitsevani itseni ulos kämpästä, ilman puhelinta, ilman tulevaisuutta, minusta tulisi kuin se kerjäläinen, joka sanoo joka kerta hänet ohittaessaan ”BONJOUR!!” niin että sen kuulee kuulokkeidenkin läpi… Ja jollei castingeissa tapahtuvia pikkukeskusteluja muiden mallien ja bookkerien kanssa oteta lukuun, en ole viettänyt ainakaan kahteen viikkoon kenenkään kanssa edes kahvinmittaista aikaa. Oli kiva tavata joku uusi ihminen, toivoa hänestä sieluntoveria, voi kun se olisi yhtä outo kuin minä itse.. Janelle oli vaalea, pisamainen, vielä lyhyempi kuin minä (mutta tekee hyvin töitä mallina! Go kääpiö-mallit!) ja Kanadasta. Haluan kuulla aina monet vuodet työskennelleen mallien elämänvaiheet. Janelle eli kolme vuotta L.A:ssa, joka päivä beachia, oma auto ja filmialan poikaystävä. Kuulostaa hyvältä? Jos tykkää, minä kammoisin botoxeja, silikooneja ja sitä että kaikki on jotakin, kaikki on alalla. Mutta kuitenkin, Janelle oli onnellinen. Kunnes hänen toimistonsa mokasi työlupa-hakemuksen ja Janellen täytyi lähteä Amerikasta pois yhden vuoden ajaksi. Siksi hän ikään kuin alotti uudestaan Pariisissa, jossa mallin portfolion täytyy olla aika erilainen kuin L.A:n työt vaatii. Taakse jäi rannat, poikaystävä, jonka kanssa vieläkin riidoissa (Janelle ei kertonut hänelle, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pois, hän halusi poikaystävän luulevan että Pariisi oli hänen oma valinta. Naiset, whaaaaaat??) ja nyt hän asuu Euroopassa, Pariisin reunoilla kummallisen, työttämän miehen kanssa, joka ei anna Janellen kokata yksin, ettei tämä polta asuntoa.

Jos rukoilisin, niin rukoilisin tälle tytölle niin hyviä Pariisin keikkoja, niin ettei edes huomaa olevansa muualla kuin L.A:n paratiisissaan. Itsellänikin hyvin pian matka New Yorkia valloittamaan. Janellesta opin, että parempi olla luottamatta että muut pitää sinun asioistasi huolen. Vahinkoja sattuu. Ja ne saattaa osua minuun!

Vielä tasan kaksi viikkoa Pariisin valloituksen aikaa jäljellä. En todellakaan ole tyytyväinen saavutuksiini. Tällä reisulla olen tehnyt kuvaukset tulevalle lehdelle sekä online-kuvaukset ja aukeman l’Officielle. Toiset näistä kuvauksista olivat palkattomat. Kyllä, new face -mallien ainakin puolet kuvauksista tuppaa olla palkattomia. Tästä voisi kirjoittaa ihan oman, kiukkua kihisevän juttunsa, mutta tällä kertaa en jaksa päästää niin negatiivisia viboja nettimaailmaa saastuttamaan. Joten ensi viikolla minä aion napata jokaikisen castingien tarjoamat työt. 

Tästä piti tulla juttu Pariisin ihanimmista kahviloista, vintage-kaupoista ja muusta tärkeästä. Ehkä ensi kerralla.

Bisous,

Pumpuli