Photographer: Emilie Muller

Vihdoin ja viimein koitti se aamu, tiistai 15. lokakuuta kun otin junan Pariisiin! Tapasin Pariisin toimistot viime toukokuussa ja siitä puolen vuoden päästä City Models päätti minun olevan valmis Pariisin julmille markkinoille.

Heräsin tiistaina ennen kuutta (sitä ennen heräten kello kolme. Kello neljä. Kello viisi.) aloittamaan matkani ja Pariisin Gare du Lyonille saavuin ennen kello 11. Raahasin pinkin jättimäisen matkalaukkuni metron kanssa osoitteeseen, jossa sijaitsisi malliasuntoni. Sillä kadulla oli lukuisia herkullisen näköisiä ravintoloita, gallerioita, taidepajoja, leipomoita. Hymyilin yksikseni pinkin matkalaukkuni kanssa. Edes hissin puuttuminen talostani ei saanut minua epätöivon partaalle. Kuudes kerros, ehkä siellä on vintti-ikkuna! Sähköpostissani oli lukenut, että asunto on käytävän päässä ja avain luottavaisesti maton alla. Käytävän päässä oleva ovi oli auki. Mutta tämä ei todellakaan ollut mallikämppä! Huhuilin eteisessä hellouta, mutta en saanut vastausta. Jalkoihini kiepsahti kissa kiehnäämään. Joka puolella naulakoissa roikkui miesten puvun takkeja, seinällä oli valokuvia. Pakenin takaisin kerrostalon käytävään. Olin juuri astunut jonkun kotiin Pariisiissa, ajattelin. Vieresenkään asunnonkaan maton alla ei kuitenkaan ollut avainta. Käänsin katseeni takaisin avoimeen oveen. Päätin kohdata kissan uudestaan ja lähteä tutkimaan asuntoa ja toivoa sen massamurhaajien olevan ruokakaupassa tai postissa käymässä. Jatkoin huhuilua, kunnes saavuin olohuoneeseen ja sieltä näin keittiöön. Sen pöydän ääressä istui laiha hipsteripoika kuulokkeet päässä, tietokoneen äärellä. Selitin hänelle olevani varmaan aika väärässä paikassa, mutta hän varmisti minun tulleen oikeaan paikkaan, hän odotti Emmaa City Modelsilta. Mikä yllätys! Olin välttänyt mallikämpän! Minulla on oma huone, jonka kokolattiamatto on täynnä kissankarvoja, mutta asun muusikko -ja casting director homo-pariskunnan ja kahden kissan kanssa. Paljon. Parempi. Mallikämpässä Milanossa en tuntenut koskaan saavani levätä. Joka puolinen kälkätys, ovien puute ja draaman määrä oli uuvuttavaa.

Heitin matkalaukkuni huoneeseeni ja en malttanut jäädä hetkeksikään lepäämään, Pariisin tutkiminen kutkutti liikaa. Mahani kurni kovaäänisesti ja aivan asuntomme vieressä oleva vege -ja raakaruoka ravintola vei voiton ruokakaupan antimista. Sieltä sainkin yhden herkullisimmasta aterioistani ikinä. Se sisälsi maissijauhoista tehdyn blinin, pinaattia ja kurkkua, mutta muista ruokalajeista ei ole minkäänlaista hajua. Sain myös maistiaisiksi erilaisia tee-juomia, jotka olivat taas aivan uusi makuelämys. Uskomatoman yllätys oli taas, kun tarjoilija kysyi mistä olen kotoisin ja hänkin tunnusti olevansa Suomesta! Mistä niitä aina löytyy, tuntuu että lähes joka päivä kuuloni törmää suomen kieleen. Tämä tarjoilijatar jatkoi puhumista ranskaksi,  sillä oli  asunut omien sanojensa mukaan asunut tosi kauan Pariisissa, ”mais tu parles Finnois?” oli pakko kysyä. Puhuihan se ja ilman eksoottista aksenttia.

Tästä lähdin kello kolmeksi City Modelsiin bikinit ja korkkarit kassissa ottamaan polaroideja. Minulla oli hetki aikaa ennen tapaamistani ja löysin täydellisen pariisilaisen kahvilan ihmisten tarkkailuun. Americanoni maksoi 1,5€ ja rakastin Pariisia entistä enemmän. Minulla oli päällä maiharit, reikäiset vaaleat farkut sekä harmaa trikoopaita, jossa oli huppu. Hiukseni olivat auki ja meikkiä en saanut laittaa. Astuin toimistoon intoa puhkuen. Täytin paperiin infojani ja minut suunnattiin takahuoneeseen odottamaan mittaamista. He olivat tyytyväisiä mittoihini, heidän vaadittu 86cm lantiokin on itseasiassa 88cm! Näytin bookkerilleni kaikki kuvani ja hän kertoi soittavansa kun voisin hakea kansioni heidän printtaamilla kuvilla. Kaikki olivat todella ystävällisiä, kehuivat kuviani ja hiusten väriäni.

Olipas kummallista, ajattelin. Milanossa minulle printattiin kuvat vartissa, käteen annettiin casting lista ja rumba alkoi samantien. Mikäs siinä, lähden castingeihin sitten huomenna. Suuntasin Pariisin Operan alueelle ja siellä tulikin heti ensimäisenä tämän meikkaajan iloksi vastaan Sephora! Tällä kertaa tarttui mukaan vain hajuvesi, edellinen suihki viimeiset tippansa dramaattisesti juuri lähtöaamuna. Valitsin sen, johon aina päädyn muutamia syrjähyppyjä lukuunottamatta: Diesel, Fuel For Life. Galeries Lafayette kurkki nurkan takana ja kävin hiplailemassa Urban Outfittersin vaatteita ja kuolaamassa Laduréen macaroneja.

Galeries Lafayette

Laduréen syötävän söpön näköiset meikit

Kävelin Seinen rantaan ja näin pilkahduksen Eiffel tornista. Kello oli jo melkein kuusi ja maha huusi energiaa, kofeiiniriippuvuuskin nosti päätään. Päädyin mutkien kautta Chatelin aluelle, joka oli vierivieritäynnä turistiravintoloita. Nolottaa myöntää, mutta valitsin niistä Starbucksin. Sain yli-ison americanoni mantelikeksillä ja istuin Pariisittarien väliin, kuuntelemaan puolikorvalla heidän keskustelujaan ja tsekkaamaan sähköpostini. Aloitin keskustelun tytön kanssa, jonka arvasin oikein myös malliksi. Hän oli pariisilainen ja puhuimme keskenään tovin ja päädyimme vaihtamaan kontakteja. Kiva, pelkäsin käyväni yksinäiseksi pariskunnan kämppäkaverina! Dippailin keksiäni kahviin ja lähetin Geneven agentilleni viestin, jossa kerroin kuinka innoissani olen, valmis kovaan työhön ja kämppäyllätyksestäni. Mainitsin kummastelleeni, etten saanut kansiota samantien, eivätkä he olleet antaneet minulle sopimista mukaani. Hetken päästä sain vastauksen.

Se meni päämitoittain seuraavasti: City Modelsin tiimini oli ollut pettynyt minuun. Heidän mielestään ulkoinen olemukseni oli liian grunge maihareineen ja reikäisine farkkuineen. Paitanikin oli liian avonainen. En ollut vaikuttanut motivoituneelta ja heidän mielestään valmiilta. Hiusteni väri oli ok, muttei muuten terveen näköinen. Geneven agenttini kertoi, kuinka Parisissa on tosi kyseessä ja että minun täytyy aina yrittää 300%. Toimistoon ei koskaan astuttaisi sisään maihareilla vaan korkokengillä. Agenttini tietää tyylini ja hän uskoi, ettei olemukseni ollut niin paha mitä he olivat kuvailleet, mutta Pariisissa en saisi näyttää omaa tyyliäni, vaan alussa minun täytyy olla se tyttö, mitä he haluavat. Hiukseni olisi hyvä olla sivujakausella ja muotoiltut. Minun täytyy nukkua hyvin ja muistaa kosteuttaa huuliani, sillä nyt on ulkona hieman kylmempää. Hän oli liittänyt kuvia malleista Pariisissa fashionweekillä, heidän hiuksistaan ja vaatteistaan. Sain kannustuspuheen, kuinka hän uskoo minuun ja huomenna saisin tavata Cityn uudestaan näyttää kuka oikeasti olen (tai kuka he haluavat minun olevan..) ja ottaisimme polaroidit. 

Järkytyin ja enemmän, enemmän, enemmän, enemmän ja enemmän sitä mukaan kun viestiä luin. Päässäni kaikui joka lauseen jälkeen ”SHIT.” Agenttini kirjoitti minulle kuin 16-vuotiaalle tyhjäpäälle. Minun oli pakko aloittaa vastaukseni hänelle kertomalla, kuinka olin (oikeasti) juuri ennen toimistoon astumista harjannut hiukseni ja laittanut jopa sitä huulirasvaa. Kerroin hänelle ehkä nukkuneeni jännityksestä vähän huonosti, mutta muuten ruokavalioni ja elämäntapani ovat terveelliset, kuten hän hyvin tietää (vaikka edellisenä lauantaina taisin juoda yhden Vesperin liikaa.) Vakuutin olleeni ystävällinen ja hymyileväinen, olin kysellyt heidän mielipidettään kuvistani ja suunnitelmastani Pariisissa. En tiedä, miksi olin vaikuttanut epämotivaatioituneelta. Laukussani oli korkkarit ja bikinit odottamassa polaroideja, en ollut laittanut korkokenkiäni jalkaan ennen sisääntuloa, sillä uskoin niiden näyttävän tyhmiltä ulkotakkini kanssa. Olin kysynyt heiltä mittoja ottattaessa, vaihtaisinko kengät.

Tunsin oloni niin tyhmäksi! Menisikö puolen vuoden odotus hukkaan, koska farkuissani oli reikiä? Luulin voivani olla persoonallinen malli, sitähän asiakkaatkin haluavat? Ei näköjään. Samalla tilanne oli heidänkin osaltaan mielestäni outo. Olisin mielummin kuullut heiltä samantien ”Honey, go home and change. You don’t wear grunge in Paris.” Sain kuitenkin toimistossa pelkkää hymyä.

Seuraavana aamuna heräsin varhain tuijottamaan tietokoneeni sähköpostilaatikkoa. Vihdoin ja viimein, yli tunti toimiston avaamisen jälkeen, sain puhelinsoiton polaroidkuvauksista toimistolla. Mies puhelimessa kehoitti laittamaan hiukseni kauniisti.

Olen meikkaaja, enkä saa laittaa meikkiä castingeihin (mitä nyt vähän piilotan jär-kyt-tä-viä silmänalusiani…..) Hiuksissa olen aivan täysuuno. Hiukseni tulisi olla täydelliset toimistolle ja castingeissa. Mitä tähän nyt sanoisi. Ja arvaatkaa onko matkalaukkuni täynnä pääkallopaitoja -ja huppareita. 

Toimistossa kuvien oton jälkeen minut istutettiin alas ja kaksi bookkereista kertoi, kuinka he olivat seuranneet uraani viime toukokuusta lähtien ja olivat tyytyväisiä painonnousuuni ja uuteen kroppaani. Mallitoimiston bookkereiden täytyy kuitenkin rakastaa mallejaan sataprosenttisesti ja enemmän. Kaikki Cityn bookkerit eivät näin minun kohdallani tehneet ja siksi City ei tulisi edustamaan minua Pariisissa. 

Bookkeri piti dramaattisen tauon ja seurasi reaktiotani. Se vaihtui kulmien rypistyksestä ja suun aukomisesta (joka halusi sanoa parit ärräpäät) dramaattiseen silmien kostumiseen. Sanoin sen olevan todella harmillista, sillä olin todella motivoitunut työskentelemään heille ja tätä olin odottanut puolen vuoden ajan. Mutta myös mallina halusin taakseni toimiston, jonka kaikki bookkerit haluavat minun menestyvän. Minähän en teitä tarvitse, tämä on teidän menetys, ei minun. *erkele.  Toinen bookkereista, jota kutsun Super Bookkeriksi pitkän uransa ja uskomattomien kontaktiensa ansiosta halusi kuitenkin löytää minulle tämän toisen toimiston, joka tarjoaisi minulle saman uran ja bisnessuunnitelman, mitä he olisivat tarjonneet. En tiedä miksi hän haluaa käyttää aikaansa minuun, haluan uskoa että hän oli yksi minut City Modelsiin halunneista. Hän kertoi, kuinka malleja ja toimisoja on aivan liikaa ja koska olen lyhyempi kuin muut, minun täytyy aina yrittää vielä enemmän. Minun täytyisi ostaa stilettokorot, joiden korko olisi peukalosta pikkurillliin ja jotka nostaisivat minut taivaisiin ja mustat skinny jeansit (päälläni olevat harmaat tekivät minusta kuulemma lättäperseen.) Persoonallisuudessani ei ole mitään vikaa ja olen fiksu (niin!), mutta toimistoihin sisään astuessani, minun täytyisi kääntää adorable diva –vaihteeni päälle. Hän kertoi, kuinka bisnes on muuttunut vuosien mittaan valitettavasti tylsemmäksi ja tylsemmäksi. Asiakkaat eivät ota riskejä, he valitsevat blondeja isoilla tisseillä (joista hän usein mainitsi minulla ei olevan..) ja vaikka olen lyhyt, vaikka minulla on pisamia, vaikka en ole se isotissinen pitkähiuksinen blondi, oikealla toimistolla minä tulisin tekemään hyvän uran.

Kiitin heitä, keräsin kimpsut ja kampsuni ja lähdin hortoilemaan pitkin Pariisin katuja, kunnes saavuin takaisin asunnolleni. Odottamaan sähköpostia Geneven agentiltani, silittelemään kissoja ja juttelemaan muusikon kanssa. Kävin yhdessä toimistossa, jonka nimeä ja koordinaatteja en muista enää ollenkaan. Kävin kaupoissa etsimässä täydellisiä stilettoja ja mustia farkkuja, mutta kaikki legginsjegginsit näyttivät päälläni ihan hirveiltä. Jaloissani on vähän lihaksia, joten näytin lähinnä sirkustähdeltä mallin sijaan. (Mikä ei ehkä ole yhtään huono asia, varteenotettava uravaihtoehto..) Nautin kahvin ihanassa Pariislaisessa unelmassa ja tuijotin tarjoilijoita ja muita asiakkaita. Illalla kävin Rainer Suck -valokuvaajan kanssa (tuttu edellisestä postauskesta) syömässä Go Sushi -ravintolassa, jossa sai vetää niin paljon sushia 20eurolla kun maha vain antaa periksi. Champs- Elyseellä! Hinta ei kirpaissut. Söin liikaa ja seura oli mitä loistavin.

Torstai-aamuna olin varhain valmiina lumoamaan toimistot. Laitoin jalkaani kiilakorkoni, jotka olivat vielä edellisen päivän romanttisen Pariisin sateen (tai sitten ei) jäljiltä märät, mutta olin woman in a mission, enkä nurisisi koroista tai märistä sukista päivän aikana. Halusin näyttää mallilta myös kadulla. Päivä alkoi Majorilla (bookkeri katsoi minua kuin haisevaa makkaraa) , sitten New Management ja lopuksi Metropolitan.Välissä kävin Rue Rivolin jokaisen Forever21, Bershkan, H&M läpi ja vihdoin löysin Zaran kasoista täydelliset mustat farkut, joissa Super Bookkerin mieliksi minunkin peppuni saa vähän muotoja. Vaihdoin farkut jalkaan ketjukahvilan vessassa ja mietin mallimaailmaan glamourisuutta.

 Metropolitan oli kysellyt perääni puolen vuoden ajan odotti kuulemma innoissani paluutani, agentti sanoi olevan varmaa Metropolitanin ottavan minut listoilleen, siksi tapaaminen oli päivän lopuksi. Mikään ei ole varmaa tässä bisneksessä, paitsi se, että mikään ei ole varmaa ja Metropolitan kertoi heidän listoillaan olevan jo aivan minun kaltaiseni tyttö, kilpailua olisi liikaa. He sanoivat niin kovin toivovan, että olisin allekirjoittanut heidän kanssaan toukokuussa! Pieni läpsy kasvoihin siis!

Laahustin jalat kipeänä ja sukat märkänä takaisin asunnolle. Matkalla pysähdyin maha kurnien Holybelly -kahvilaan, joka oli asuntoni nurkan takana. Ostin lohtu kaura-karpalokeksin. Söpö tarjoilija antoi kaupan päälle toisen ja kuskasin sen kissoille ja kämppäkavereilleni. Keksi oli päiväni onnellisin kohta. Ihan törkeen hyvää.

Kämpässä heitin takin (vahingossa) kissan päälle, potkin korot pois jaloista ja kurkkasin varmuuden vuoksi puhelintani. Samalla hetkellä se päästi uhkaavan piippauksen. ”GO NOW TO WM.” Kello oli 5.15pm ja toimisto sulkisi kuudelta. Back to work, takki niskaan, näytin kieltä kiilakoroille ja sidoin maiharit jalkaan, juoksi metropysäkille kevyessä sateessa. Toimisto oli onnekseni ainostaan kolmen pysäkin päässä ja sen väki oli todella ystävällistä. He katsoivat kuviani kauan, kyselivät tulevaisuuden suunnitelmistani ja minulla jäi päivän viimeisestä tapaamisesta toiveikas olo.

Ei mennyt nyt siis ihan kuin olin suunnitellut. Olin haaveillut CASTINGEISSA, en toimistoissa juoksemisesta, liian monista töistä ja menestyksestä. Mutta kutsutaan tätä sitten vaikka siksi suomalaiseksi sisuksi, että periksi en anna, ennenkun olen käynyt jokaisen minut nähtäväksi haluavan toimiston ovella. Sitä paitsi perjantaille ja lauantaille minulla oli aivan toiset suunnitelmat…!

À bientôt!

-Pumpuli