Haluaisin tuottaa enemmän päiväkirjamaista tekstiä. Enemmän elämää, enemmän tarinoita. Miten, miten sen saisi toteutettua. Miten ihmeessä saisin sen fiiliksen blogiini.

Duh.  

Currently on the table 

Maanantai 20. maaliskuuta 2017 

Surku-koira herättää puoli seitsemän tassuttelemalla suorinta tietä päälleni (hän painaa 20kg) ja varmistaakseen etten varmasti enää nuku vapaapäivänä, puraisee vielä hellähkösti sormista. Siirtyy mieheni viereen syömään tämän tyynyä. Yleensä päivän ensimmäinen sanani on englantia ja 80% mahdollisuudella se on: ”no!” Tänäänkään ei ollut poikkeus. Muita vaihtoehtoja aloittaa päivä 1) ”Surkuuuuu” (yleensä jatkuen nopeasti ”no!”) tai 2)”Heyyyy <3″ (lausuttuna jotenkin suomen ”hei” ja englannin ”hey” väliltä) 

Kaikki kolme sängyn asukasta on hereillä. Mieheni Josh nostaa Surkun alas sängystä, sillä paljas lattia on liian pelottava että voisi itse hypätä pois. Ilmoitan nousevani ihan muutaman minuutin kuluttua. Josh sulkee makuuhuoneen oven, ettei Surku tule takaisin häiriköimään. Makuuhuoneen ovi ei kuitenkaan meillä sulkeudu. Lukko ja siihen kuuluva aukko ovat aivan eri korkeudella. Joku ei ole onnistunut. 

Kuuntelen sängystä asunnon tapahtumia. Joskus pitäisi jotenkin laskea kuinka monta kerta sitä sanokaan ”no.” Koirille huutaminen ei ole hyödyksi, mutta tiukasti saa sanoa. Kuuntelen kuinka Surku pomppaa ensin keittiön tasoa vasten seisomaan josko sinne olisi unohtunut jotakin maukasta. ”No.” Surku siirtyy yritämään avata kaapin ovea jonka takana on keittiön roskis.”No.” Surku kipittää eteiseen ja varastaa Joshin kukkaron pöydältä. ”No.” Seuraa muutama jahtaamis-askeleen ääni. Surku tiputtaa kukkaron vapaaehtoisesti ja saa päivän ensimmäiset kehut. Surkulle tarjotaan hänen luutaan ja Josh selittää hitaasti kuin lapselle että ”tätä sinulla on lupa syödä. Syö tätä.” Surku ottaa luun suuhunsa ja tiputtaa Joshin varpaille. Surku juoksee juomaan vettä ja vesi loiskuu kaikkialle. Surku ei vaivaudu nuolemaan huuliaan juomisen jälkeen vaan vesitippoja tippuu parketille ja niistä voikin näppärästi seurata minne koira on vesikiposta siirtynyt seuraavaksi. Josh menee vessaan ja Surku jää oven ulkopuolelle raapimaan sen ovea. Nopeasti hän kuitenkin luovuttaa ja avaa tassullaan sen sijaan vierashuoneen oven. Kuuluu iloisia jolkottavia askeleita. Josh tulee ulos vessasta ja sanoo tiukasti ”no!” Veikkaan peiton lämmössä vielä makoillen kyseessä olleen Joshin yöpaita. Surku siirtyy nakertamaan suuren ruokapurkkinsa reunaa. ”No.”

Armahdan miestäni ja kutsun Surkun makuuhuoneeseen. Kuuluu oven raapaisu tassuilla ja sitten iloisia kevyitä askelia sängyn ympäri. Jalkopäässä näen nopesti ohimenevän iloisen hännän. Pian Surku onkin jo sängyn pääpuolella ja hän hyppää antamaan muutaman herätyssuukon. Nyt voin nousta ylös. Surku pomppii ylös, alas ja ottaa hampaillaan kiinni yöpaidastani ja samalla vähän nappasee kyljestä. Kiljaisen johon Surku vastaa haukahtamalla. ”No!” Surku aloittaa koreografinsa uudelleen ja yrittää lipoa kielellään mahdollisia ruuanmuruja keittiötason päältä. 

Menen vessaan jonne Surku luikahtaa mukanani. Hyvä on, täällä hänellä on vähemmän tuhottavaa. Surku istuu aina kiltisi toimitusten ajan kylpymatolla ja tuijottaa. Siirryn pesemään kasvoni ja Surku päättää kokeilla vetäistä vessapaperirullasta. ”No!” Vaihdan vaatteet ja lähden Surkun kanssa aamukävelylle. 

Kello on 07.15 ja Beaconissa ei lähes kukaan muu tule koskaan vastaan näinä tunteina, liian aikaista. Viime viikolla oli lumimyrsky ja maassa on vieläkin paljon lunta. Surku rakastaa lunta, sitä on hauska kaivaa ja kävellä sen päällä. Korkea hanki kannattaa Surkua ja välillä taas ei, tästä seuraa kömpelöitä pupumaisia loikkauksia lumihangessa eteenpäin. Surkulla on päällään hellyyttävä ruutu-takki ja näyttää siksi ihan yksityisetsivältä. Kävelemme ympäriinsä 45 minuuttia. Lenkin lopuksi annan mielihaluilleni periksi ja astun sisään ”Beacon Bagel” -kahvilaan, joka on noin 70 askeleen päässä kodistani. Minulla on näitä mielihaluja varten aina $4 takin taskussa. Minua ennen oleva asiakas keskeyttää tilauksensa hetkeksi silittääkseen Surkua. Tilaan sen saman bagelin, jonka tilaan jokaikinen kerta. Whole-wheat everything bagel with egg, avocado, scallions and hot sauce. Siis niin hyvää. 

Kotona Surku käyttää heikkoa hetkeäni hyväkseen (otan vaatteita ja kenkiä pois) ja syöksyy ovelta heti roskiksen luokse. ”NO!” Oho nyt kyllä huusin. Naapurit ajattelee varmasti että hulluja ollaan. Pyydän Surkua istumaan ja odottamaan. Hän noudattaa käskyä noin viisi sekuntia. Annan hänelle aamupalan. Ennen jokaisen ruoka-annoksen saamista laulan Surkulle: ”If you’re hungry and you know it give A PAW! If you’re hungry and you know it give A PAW! If you’re hungry and you know it and you really want to show it, if you’re hungry and you know it give A PAW!” (kun sanoin epäileväni naapurien varmasti pitävän meitä hulluina, I meant it.) Hienon laulun kruunaa vielä suukko. Surku ahmii ruokansa, ottaa kulhon ja alkaa leikkiä sen kanssa. ”NO.”

Keitän teetä ja syön herkullisen bagelini. Aamupalani, päivän tärkein hetki, keskeytetään useasti. Surku syö mattoa. Surku syö ruokapurkkia. Surku yrittää syödä bagelini. 

Luojan kiitos se on niin söpö. 

Pian Surku jo nukkuukin sohvalla. Tuntikaupalla. Energiansäätely on vielä vähän hukassa. 

Neljän jälkeen ajan ”All Sport” -kuntokeskukseen. Sillä Instagram-storien mukaan kaikki mallit näyttävät käyvän salilla. Joka ikinen päivä postaavat treenikuvia! Hirveän huono omatunto. Mietin ensin ottavani yhteyttä kaikkiin näihin malleihin ja ehdottavan että kukaan ei treenaa. Vain hyötyliikunta sallitaan. Sen sijaan sorrun tähän ”treenaavat mallit -kulttiin.” Joitain hyviä puolia liikuntaharrastuksessa voi toki olla niinkuin energisempi olo, vahvempi vartalo, kenties enemmän kuvauksia, kiva uusi harrastus, jaadajaadajaada. Olin siis jo aiemmin tammikuussa käynyt All Sportin ilmaisen viikon. Kunnes opin mikä on paikan kuukausi hinta. Johon ei sisältynyt ”prosessimaksu -ja ”aloitusmaksu” Hell no, sanoin tammikuussa. Nyt sanon fuck it ja allekirjoitan liittymispapereita. Viideltä siirryn bambuparkettiseen saliin pilates-tunnille. Liikkeiden aikana mietin koska olen viimeksi tehnyt pilatesta kokonaisen tunnin, koti-pilates on tainnut tupata kestämään sellainen 15 minuuttia. 

Pilates-tunti osoittautuu todella tehokkaaksi. Mitäs tunteja huomenna on? 

Tiistai 21. maaliskuuta 2017

Surkulla ei ole aavistustakaan mitä tänään tulee tapahtumaan. Hän ei ymmärrä laisinkaan miksi en anna hänelle aamupalaa. Lenkin jälkeen Surku tuijottaa minua ja Joshia herkeämättä. Istuu ja tuijottaa, välillä käy yrittämässä tuhota mitä tahansa mihin hampaat saisi iskettyä, kunnes jatkaa tuijottamista ”ANNA RUOKAA.” Ennen yhdeksää lähden Surkun kanssa ulos päätyen eläinlääkärille. 

Surkulla on ollut ainakin lokakuusta saakka pieni näppylä kyynärpäässä, joka on vain kasvanut. Lääkäri oli todennut sen täytyvän leikata pois ja lähettää tutkittavaksi. 

Surku rakastaa mennä eläinlääkärille. On haastavaa joskus kävellä paikan ohitse menemättä sisään, sillä Surku yrittää päästä ovesta kaikin tavoin. Tuoksut ovat varmasti lumoavia ja työntekijät ovat todella ystävällisiä ja muistavat joka ikisen eläimen nimen. Uskon koirien aistivan eläinrakkaat ihmiset. Surku vinkuu hellyyttävästi odotustilassa sillä respalääkäri on puhelimessa eikä heti pääse tervehtimään. Puhelun loputtua respalääkäri tulee Surkun luokse ja tämä antaa muutaman riehakkaan suukon. Heitän muutaman allekirjoituksen ja annan Surkun hihnan lääkärille. He soittavat kun Surku on valmis tulemaan takaisin kotiin. Surku ei edes huomaa lähtöäni. 

Muutaman tunnin päästä haemme Joshin kanssa Surkun kotiin. Hänet on nukutettu ja hänellä on päässään tötterö, cone of shame. Silmät ovat puolikiinni ja askel on hidas. Kaikki oli mennyt hyvin leikkauksen aikana. Otamme ulkona noin viisi askelta kun Surku pysähtyy keskelle katua eikä halua enää ottaa askeltakaan. Josh kantaa hänet loppumatkan. Kauluri päässä. Pääsemme kotiin ja Josh laskee Surkun sohvalle johon hän samantien nukahtaa. Ei liikahdakaan vaikka pää on kaulurin kanssa selvästi hyvin epämukavasti. 

Surku nukkuu sohvalla koko päivän, muutaman nostaa päätään varmistakseen kaiken olevan kunnossa, kunnon vahtikoirana. Väsynyt ja pihalla hän on kun yhtäkkiä näen tumman läikän hänen masunsa alla. Tämä tapahtuu päivän aikana kahdesti. 

Kuudeksi ajan taas kuntookeskukseen zumba-tunnille. Edellisestä tunnistani on yli vuosi aikaa. Huoneessa ei ole peilejä ja ohjaajan paikka melko korkean lavan päällä. En usko pystyväni tsemppaamaan itseäni ilman peilejä. Miten opin liikkeet kun en näe virheitäni? Ärsyttää. Lämmittelybiisin aikana kaikki epäilykseni kuitenkin haihtuvat pois. Kukaan ei tosiaan näe mitä teen. Valotkin on tiukasti himmennetty. Tiedän liikkuvani enemmän ja rohkeammin kun peilien kanssa. Vilkaisen muita vain nähdäkseni onko heillä yhtä hauskaa kuin minulla. Monet jopa huutavat woooo. Arvioni mukaan tarvitsen ainakin viisi tiivistä lisävuotta Amerikassa ennen kuin minusta tulee woo-tyttö. 

Pahaa-aavistamaton Surku päivä ennen näppylän poistoa

Perjantai 24. päivä 2017

Matkustan New York Cityyn muutamaan castingiin. Ensimmäiseen kävelen Grand Centralin juna-asemalta vesisateessa. Eniten vesisateessa harmittaa että silloin käytän ainoastaan ammattilisen arvioni mukaan 20% näkökyvystäni. Käsi puristaa sateenvarjoa joka peittää tehokkaasti vasemmalta ja oikealta. Mutta kun katsekin vielä menee maahan. Varon vesilätäköitä ja kompastusvaaroja. Nostan katsetta vain vilkaistaakseen voiko tien ylittää ja missä kadunnumerossa mennään. 

Castingissa kirjoitan nimeni listaan ja jään odottamaan jotain tapahtuvaksi. Katson peilistä onko ripsiväri vielä paikallaan ja iho kiilloton. Pian nainen kutsuu minun ja neljän muun ihmisen nimeä. Keräännymme hänen ympärilleen ja hän alkaa selostaa mitä asiakas toivoo meiltä näkevän. Meidän pitäisi improvisoida kohtaus, joka tapahtuu ravintolassa. Tehtävässä on muutama yksityiskohta, mitä saa sanoa ja minkälainen asenteen tulisi oltava. Nyökkäilemme kaikki ohjeille hyvin varman -ja rennon näköisinä. Tämä ei ollut lähelläkään sitä mihin olin henkisesti valmistunut. Katson vaivihkaa tarkemmin muita hakijoita. Näyttelijötä. Kuulen puheesta kaikkien olevan amerikkalaisia. Miksi minä olen täällä aksenttini kanssa? 

Pian meidät kutsutaan sisään huoneeseen, jossa on sisällä ainoastaan yksi mies. Toisella kädellä hän viittoo meidät riviin kameran eteen ja toisella hän siirtää vielä viimeiset palat voileivästä suuhunsa. Sanomme kameralle nimemme ja toimistomme nimen, hymyillen. Minun vuoroni on toisena. Ensimmäisenä itsensä esitellyt poika kuitenkin tuijottaa minua koko puheen ajan, josta olen hyvin tietoinen. Mukava tulla tarkailluksi myös vasemmalta! Pelkkä videokamera ja asiakas tuntuukin aivan liian tylsältä. Hänen koko vartalonsa on käänytynyt minuun päin ja näen sivusilmällä silmien kulkevan minussa ylös ja alas. Kun olen lopettanut käännyn hänen suuntaansa ja nostan aavistuksen kulmakarvojani, jolla haluan viestittää ”what? Keskity.” kuitenkin vähän hymyillen. Hän kääntyy nopeasti pois kuin ei olisi mitään tehnytkään. 

Aloitamme pikku-impromme. Sydämeni hakkaa. Rentoudun kuitenkin välittömästi sillä ryhmäni on erittäin pro. Puheessamme ei ole sekuntinkaan hiljaisuutta ja he ottavat kontaktia toisiinsa rohkeasti, kuin tuntisimme toisemme oikeasti monen vuoden takaa. Minä liityn pro-touhuun mukaan ja heitän sukkelia lausahduksia ja renotoja mukailuja niinkuin olisin käynyt heidän tavoin New Yorkin parhaat näyttelijäkurssit. Teemme kohtauksen kahdesti jotta jokainen saa vuorollaan olla kameraa kohti profiilissa ja suoraan kohti. 

Koettelumus on ohitse. Pukiessani päälle harmittelin kuinka tavoitteeni huoneessa oli vain selvitä tästä hengissä, sillä nolostumiseenhan voi kuolla. En ollut ajatellut ollenkaan kuinka voisin saada kuvaukset itselleni! Voi luoja, mitäköhän tein siellä, voi kunpa olisi mahdollista tehdä kaikki uudestaan, puhuisin paljon enemmän, istuinkohan ollenkaan ryhdissä, no en ainakaan vetänyt vatsaa sisään…

”Emma?” sanoo esittelyäni häiriköinyt mies. ”Thank you, it was nice to play with you there.” hän jatkaa ja väläyttää hämmästyttävän valkoiset ja suorat hampaansa. 

”With you too! Thank you!” vastaan. Nostan reppuni toiselle olkapäälle poistuakseni keskustelusta. Mies ajattele kuitenkin että haluan jatkaa small talkia ja kysyy mistä olen kotoisin ja kertoo hammastimanttini olevan tosi hieno. Otan askelia kohti hissiä, hän seuraa perässäni ja sanoo: 

”Hey I was thinking, I know it’s very random but…”

On aika tehdä klassinen. Vasemalla kädelläni siirrän hiukseni korvan taakse. Hidastelen liikettä hiukan ettei vaan jää nimettön sormukset näkemättä. Samalla katson häntä kuin en yhtään tietäisi mitä hän haluaa kysyä. 

”… I was thinking… Oh… Hehe… I’m sorry. I was going to ask if I can buy you a cup of coffee but I just saw you have your rings so I gues that would be weird?” hän sanoi lopettaen liioittelevaan nousevaan intonaatioon. Hän tosiaan haluaa varmistaa minulta josko kahvihetki toisen miehen kanssa olisi liian outoa minulle. 

”Oh” sanon kuin olisin täysin unohtanut kaksi sormusta vasemmassa nimettömässäni. ”Yes I’m married. So it would be weird, maybe even more to you, don’t you think? But thank you!” sanon ja tarkoitan viimeistä. Kiitos että vaikutan siltä että minuun olisi kiva tutustua. Virnistän ja pakenen hisseille. Painan nappulaa päästäkseni 11 kerrosta alaspäin. Toivon että mies ymmärtää ottaa seuraavan hissin mutta ei, hän ei ymmärrä ja tulee viereeni odottamaan hissiä.  Hymyilen taas nopeasti paljastamatta hampaitani. Odotus kestää ainakin 23 sekuntia. Onneksi hississä on muitakin ihmisiä. Hissi pysähtyy useasti. Alimassa kerroksessa luikahdan pois ensimmäisenä ja olen kiitollinen sateesta jonka vuoksi maailma kutistuu sateenvarjon kokoiseksi.

Bisous, 

Pumpuli