Tiistai, keskiviikko, lauantai

Tiistai 28. maaliskuuta 2017 

Matkustan junalla New York Cityyn. Asemalla laskeudun heti metroon ja jään pois Fulton Streetillä. Kävelen casting-paikkaan jossa olen käynyt varmaan kymmenen kertaa aiemmin. Nyt haen patja-mainokseen johon haetaan kaksi naista esittämään pariskuntaa. Minulta kysytään paikalla useasti onko tämä minulle okei. Kyllä on. Läheisyyttä aiotaan kuvata ainoastaan halailulla. Mietin muoti-editorialeja joissa naismallit kuvataan yhdessä usein muutenkin melko hempeissä tunnelmissa. Ja kuinka usein homoseksuaalit mallit ja näyttelijät joutuvat esittämään heteroa?

Castingissa en joudu odottamaan lainkaan. Minusta otetaan hymyileviä kuvia edestä ja sivusta sekä lyhyt video. Haastattelija kysyy nimeäni, toimiston nimeä ja mikä on intohimoni. Vastaan ”makeup artistry.” Minulla ei jäänyt koe-esiintymisestä hyvä eikä huono fiilis. 

Ulkona sataa vettä lujaa. Otan metron takaisin Grand Centralille ja sinne päästyäni menisin siellä päin syömään lounaan. Tullesani perillä en kuitenkaan halua poistua ulos kylmään sateeseen enää lainkaan. Grand Centralilla on useita ruokapaikkoja, jotka tosin ovat vähän ylihintaisia. Valitsen ”nordic pizzaa” kurpitsa täytteellä. Virhe! Pizza oli tosiaan pelkkää kurpitsaa. Päällä oli pallo jotain myrkynvihreää majoneesia. Elämässäni ei kovinkaan usein tule vastaan ruokaa josta en tykkää. Mutta tämä, kuka keksi kurpitsa-pizzan? 

Söin koko pizzapalan. 

Kotiin päästyäni ajan All Sports -kuntokeskukseen ”abs and glutes” puolentunnin treeniin. En kykene tekemään edes lämmittelyä ilman omia taukoja. Loppuvaiheessa ohjaaja viimeisen liikkeen olevan kahden minuutin plank (kuinka tämä suomennetaan? Lankku?) Mielessäni näen itseni kerääväni mattoni ja poistuvani tilasta erittäin nopeasti. Todellisuudessa lankutan sen kaksi minuuttia ja mietin erilaisia tapoja satuttaa ohjaajaa. 

Vitsi vitsi. Ehkä. 

Koska olen niin tajuttoman rohkea ja vahva niin tältä tunnilta suuntaan suoraan seuraavalle, 45 minuutin ”cycle” -sessioon eli pyöräilemään. En ole koskaan ollut spinningissä. Ohjaaja auttaa minua satulan ja etuosan korkeuksissa. Satula tuntuu kuin pyöräilisi kivellä ja tunnin loputtua ei satu takareisiin tai pohkeisiin vaan jonnekin ihan muualle. Au! Nyt ymmärrän ne pehmustetut pyöräilyshortsit. 

 

 

Kuva ei liity päivään millään tavalla, vain tapahtumakaupunki on sama. Kuva otettu tammikuussa Top of the Rockin huipulta. 

 

Keskiviikko 29. maaliskuuta 2017 

Oli tapahtunut jotain aivan äärimmäisen merkillistä. Muistatteko viime viikon perjantain castingin erään pankin mainokseen? Se jossa keskityin ainoastaan selviytymään hengissä? Sain siitä suorituksesta call-backin. Eli asiakas on karsinut castingin perusteella paljon hakijoita ja haluaa nähdä vielä nämä jatkoon selviytyneet uudestaan. 

Junailen jälleen siis New York Cityyn call-backia varten. Se pidetään samassa tilassa kuin viimeksi. Kerros 11, jossa on monia studioita. Tilassa on paljon ihmisiä jotka kaikki ovat pukeutuneet asiakkaan toiveiden mukaisesti. Tuo ryhmä tuolla on hyvin värikäs. Tuohon huoneeseen jonottajilla on kaikilla puvut päällä ja he pänttäävät vuorosanoja. Yhdessä studiossa nauhoitetaan ja ihmisiä hyssytellään odottamaan hiljaa. Meidät pyydetään jälleen ryhmänä sisään huoneeseen, pieneen studioon. Mies selittää meille asiakkaan toivovan näkevän enemmän elehdintää ja niin sanotusti käsillä puhumista, sillä kaikki repliikit tulisivat voice-overina. Nyökkäilin ja keskityin tuomaan sisäisen italialiaiseni esille. Saimme myös ohjeen pitää keskustelun samanlaisena kuin ensimmäisessä castingissa ja muutaman ”älä sano näin äläkä reagoi näin.”

Pieneessä huoneessa on myös tuotteen työntekijöitä noin kymmenen. Jännitys iskee päälle. Sydämeni hakkaa mutta annan sen hakata. Astun kameran eteen ja hymyillen esittelen itseni. Puheeni puuroutuu hieman. Jännittäessä kasvojeni lihakset jäykistyvät ja hymyily tuntuu pieneltä lihastreeniltä. Tämän jälkeen aloitamme pienen impromme. Vieressä istuvani mies sanoo kaikki ne asiat mitä ei olisi pitänyt sanoa. Hän kysyy minulta muun muassa kuinka mainostamamme tuote toimii. Tämä oli tismalleen yksi lause mitä ohjaaja pyysi meitä olla sanomatta. Vastaan mies-raukalle hymyillen: ”It’s super easy!” ja vaihdan puheenaihetta. 

Ja tilaisuutemme on ohitse. Olimme huoneessa noin viisi minuuttia. 

Puen takkia päälle ja kuuntelen kuinka ohjaaja neuvoo seuraavia hakijoita. Yksi tytöistä kommentoi jotain seuraavista jokaisen ohjaajan lauseen ääneen: ”Awesome! So exciting! Oh that’s cool! Yei, yes I can play the waiter! This is going to be so much fun! Let’s do it team! Wooo!” 

Ugh.

Lähetän ystävälleni viestin että olen matkalla hänen luokseen. Otan metron numero 6 Upper East Sidelle. Kävelen DTUT-kahvilaan joka on Second Avenuen ja East 91 Street kulmassa. Sisällä on eripari sohvia ja mukavia nojatuoleja. Paikka on lämmin ja rento mutta joidenkin pöytien äärellä pidetään selvästi kokouksia tai työtapaamisia. Dream job? Ystäväni saapuessa tilaan jääkahvin ja lounaslistalta jotain mitä en ymmärtänyt. Se päätyi olemaan sellainen taikinatasku jonka sisällä oli tomaattia, fetaa ja pinaattia. Ulkona on kaunis ilma joten kävelemme East Riverin rannalle. Ohi kävelee useita koiria ja lenkkeilijöitä. Puhumme lähinnä tulevaisuuden yhteistyösuunnitelmistamme (ystäväni on myös meikkaaja), näyttelemisestä, kuntoilusta ja mitä haluamme seuraavaksi tapahtuvan. 

Ystävälläni on toinen tapaaminen (so New-York-City-busy!) ja minä suuntaan takaisin kutosmetropysäkille, joka vie minut Grand Centralille. Matkalla tulee vastaan kuitenkin Lush-liike. Niitä ei Amerikassa tule joka puolella vastaan niin kipaisin sisään. Poistuin kukkaro kevyempänä. 

 

Ensimmäistä kertaa kokeilemassa korealaisia maskeja. Tässä menossa kostetuttava huulimaski. 

 

Perjantaina kävin leikkaamassa hiuksista senttejä ja tasoittamassa väriä. Olikin päässyt kahdessa kuukaudessa kasvamaan mielestäni tosi paljon! Ehkä saan kiittä biotin-tabletteja? Tai kiittää ja kiittää kun haluaa pitää hiuksensa lyhyenä…. 

 

Lauantai 1. huhtikuuta 2017 

Ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa ”Vintage Beacon” -liikkeessä! Butiikki on noin 100 askelta asunnostamme. Kyseessä siis ylläriylläri vintage-kauppa johon ennen kävelin ainakin kerran viikossa ihailemaan ja hypistelemään. Sitten liikkeen omistaja julkaisi Instagramissa etsivänsä uutta työntekijää. Olin heti erittäin innostunut ideasta. Koska hän etsi jotakuta tulemaan paikalle tarvittaessa ja myöhemmin 1-2 kertaa viikossa, tämä kuulosti hyvältä aikatauluuni. 

Ehdottomasti vaikeinta vintage-liikkeen työntekijänä on olla ostamatta itse jotain päivän päätteeksi. 

Liikkeellä on moniamonia kanta-asiakkaita jotka tunnistan päivän aikana siitä että he kertovat minulle nimensä, tulemme siis tapamaan useasti. 

Sitten moni astuu sisään vain ihastelemaan liikkeen koruja, laukkuja, mekkoja, kenkiä. 

Eräs nainen astuu liikkeeseen ja ilmoittaa jo ennen oven sulkeutumista takanaan että hän tuli paikalle etsimään motivaatiota laihdutukseensa. Kun hän olisi päässyt eroon vatsastaan, nämä kaikki näyttäisivät upealta hänen päällään. Huomautin että hän näyttäisi jo nyt upealta missä tahansa vaatteessaan. Hän jätti kehuni huomiotta ja keskittyi tehtäväänsä löytää kadonnut motivaatio. Välillä hän nosti paitaa tai mekkoa ja sanoi: ”Tämä! Tässä näyttäisin niin hyvältä jollei näitä makkaroita olisi!” Hän vilkaisee minuun myös vähän tarkemmin ja kysyy sitten ikääni ja kuinka minä pysyn hoikassa kunnossa. Voi ei. Vastaan että ensinnäkin tässä mekossa todellakin vedän vatsaa jatkuvasti sisään. En usko uloshengittäväni lainkaan. Hän jää odottamaan vakavaa vastausta. Vaivaudun hieman sillä tässä ollaan monipiippuisen asian äärellä. Pyöristynyt vyötärönseutu on terveysriski mutta ihmiset jotka ovat niin ahdistuneita omasta kehostaan on jotain niin väärää. Kaikista paras olisi jos ihmiset päättäisivät elää itsestään rennosti huolta pitäen ja hyväksyä itsensä. Lääkärit voisivat määrätä vähemmän sosiaalista mediaa ja tiettyjä naistenlehtiä. Jos käy niin että housut alkavat liikaa kiristää, osaisi iloita elämästään myös sillä välin kun on taas päässyt terveellisten tapojen äärelle. Suosittelen naiselle hankkimaan koiranpennun. Hän näyttää siltä kuin päässä olisi syttynyt lamppu. Pitkän ajan hän vain nyökkäilee. Sanon vielä että tulee sitten näyttämään pentua tänne liikkeeseen. 

Lopulta hän menee hieman vastahakoisesti sovituskoppiin yhden paidan kanssa. Hänen tullessa ulos hän katsoo minua yllättyneenä. ”Muttä tämähän näyttää aika hyvältä!”  No niin näyttää.

Maksettuaan tuotteen, juuri ennen oven sulkeutumista perässään hän vielä viimeiseksi sanoo: ”Mutta vielä paremmin se istuisi jos ei olisi tätä vatsaa.”

 

 

Bisous, 

Pumpuli